Vespalla Suomesta Albaniaan

Vielä on muutama viikko odoteltavana ennen kuin yksi haaveeni on toteutuu. En lue tätä keski-iän hullutuksiin enkä viidenkympin villityksiin. Sitä vastoin tämän unelman lähtökohdat ovat vuosikymmenten päässä.

Aikoinaan kaverini ja heidän isoveljensä harrastivat mopoilua luvallisesti ja luvattomasti. Minä, 14-vuotias miehenalku ajelin pyörällä ja kaasuttelin ohjaustangon päässä olevalla kumisuojalla. Kun 15 vuoden ikä läheni, uskalsin kysäistä äidiltäni mopon hankkimisesta. Tyypilliseen tapaansa äiti ei kommentoinut ja hetken elin jo luulossa, että piakkoin pihallamme komeilisi uutuuttaan kimalteleva Solifer Sport.

Pihalle ilmaantui kuitenkin syntymäpäivälahjana Kulkurikymppi, kymmenvaihteinen vaihdepyörä. Sekin oli komea ilmestys ja tuskaani helpotti myös se, että paras kaverinikin sai samanlaisen. Niillä ajelimme ympäri eteläistä Suomea. Mopokuume väistyi vähitellen ja kunto kasvoi kohisten pisimmillään muutaman sadan kilometrin päivä etappeja ajellessa. Muutaman kerran jopa Norjassa asti tuli käytyä.

Muutaman vuoden päästä sainkin jo AB-ajokortin. Sellaisen, jonka arvoa en silloin tajunnut edes ihastella. Saisin kymmenien vuosien päästä hankkia minkä kokoisen moottoripyörän hyvänsä ilman ajokoulutusta. Sellaisen, jolla hengen uhalla voisin baanalla keulia ja julkaista hurjia Youtube-videoita.

En kuitenkaan tuhatkuutioista pyörää hankkinut enkä osaa vieläkään ajaa vain takapyörällä. Sen sijaan ihastelin legendaarista Vespaa, joka on saanut nimensä Piaggio-yhtiön johtajan Enrico Piaggion huudahduksesta: ”Sehän näyttää ampiaiselta!” 

Yleensä Vespa-nimi herättää mielleyhtymän legendaarisesta moposkootterista, joka saa sympatiat puolelleen hyvin helposti. Nyt taitan matkaa sen isoveljellä eli Vespa GTS 300:lla, joka ei siis ihan mopo kuitenkaan ole vaan keskitehoinen moottoripyörä.

Kesäkuussa 2024 matkustan Vespalla Euroopan halki Albaniaan yhdeksän valtion kautta. Matkani polveilee Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Slovakian, Unkarin, Kroatian, Bosnia-Herzegovinan ja Montenegron kautta. Valtiolistaukseen muutoksia voi tulla ja todennäköisesti vielä tuleekin, kunhan matkaan lähdetään.

Päämääränäni on Vlorë Etelä-Albaniassa Adrianmeren ja Joonianmeren rannalla. Vlorë on Albanian kolmanneksi suurin kaupunki ja yksi Albanian vanhimpia kaupunkeja.

Tämän hetken suunnitelmien mukaan matka kestää kahdeksan yötä. Päivämatkat tulevat vaihtelemaan 150 ja 500 kilometrin välillä. Autolla olen ajanut Albaniaan kahden yön taktiikalla, mutta nyt on tarkoitus edetä huomattavasti rauhallisemmin.

Tarkoituksenani on välttää mahdollisuuksien mukaan moottoriteitä ja ajella rauhallisempia reittejä, joissa on mahdollisuus katsella ympärilleenkin. 

Päivitän tälle sivustolle matkablogiani. Tule mukaan seuraamaan matkaani!

Matka Albaniaan lähestyy ja matkakuumetta vähitellen pukkaa. Vielä kuukausi tiukkaa työntekoa jäljellä seuraavan lukuvuoden ja uuden koulun suunnittelun merkeissä. Sitten päästän oppilaat kesälaitumille ja laitan koulun ovet lukkoon loman ajaksi.

Suunnitelmani mukaan 4. kesäkuuta lähden ajelemaan Ylämyllyn Jyrinkylästä täyteen pakatulla Vespalla kohti eteläistä Suomea. Matkareitti on muuttunut jonkin verran. Baltian maat saavat jäädä väliin, koska osa matkasta taittuu merta pitkin Finnlinesillä. Ajomatka lyhenee tällöin noin 500:lla kilometrillä ja näin säästyy yhden yön yöpyminen maissa.

Ohessa kartta uudesta reitistä. Turvalliselta tuntuva nopeus Vespalla on 80 – 100 km/h, joten mielelläni ajelen pieniä teitä ja katselen maisemia. Moottoritiet jätän mieluusti väliin. Matkan varrelle jäävien valtioiden määrä vähenee seitsemään ellei reitti vielä muutu lähempänä.

Huollettu Vespa on nyt otettu liikenteeseen talven jälkeen ja harjoitteluajoa ehtii vielä tekemään. Vespan varustelu on käynnissä ja lisävarusteiden asentaminen on alkanut. Tarvittavat laukut ja navitelineet ovat jo paikoillaan. Facebookin kaksipyöräisten ryhmistä olen saanut hyviä vinkkejä näiden hankkimiseen. Esimerkiksi erityisesti Vespaan suunniteltu jalkatilan laukku (Seansand) löytyi juuri siten.

Blogi jatkuu lähiaikoina..

4.6.2024
Matkani Abaniaan alkoi useamman päivän pakkausrupeaman jälkeen. Avonaisten laukkujen systeemi toimi eli se, että laukut olivat auki ja täytin laukkuja tavaroilla sitä mukaan, kun tarve heräsi. Ainakaan vielä en ole huomannut, että mikään varuste olisi unohtunut.
 
Taivaalla oli tumman puhuvia pilvirykelmiä, joista korkeimmat osoittivat ukkostakin olevan ilmassa. Ehdin huristella Vespallani noin 15 kilometriä ja kääntyä Varkaudentielle, kun ensimmäinen sadekuuro ropsautti tien märäksi. Onneksi Vespassani on korkea tuulilasi ja leveä keula, joten en juuri matkanopeudessa kastunut, mitä nyt kypärän visiiristä housuille pisaroita tipahteli.
 
Varkaudessa täydensin ensimmäistä kertaa bensatankkia ja samalla kävin tyhjentämässä rakkoa. Minun edessäni bensapumpulla oli oikea moottoripyöräilijä – minullahan on vain lälläripyörä. Kysäisin rohkeasti mieheltä, kuinka pitkä reissu hänellä oli vielä edessä. Hän kertoi olevansa menossa Puumalan satamaan lounaalle. Juttelimme lisäksi niitä ja näitä – tunsin jonkinlaista yhteenkuuluvuutta tuon toisen motoristin kanssa.
 
Olin päättänyt, että vältän moottoriteitä ja siksi Varkauden ABC:ltä suunnistin Jyväskylän suuntaan, jossa vettä tuli jo toisen kerran. Tälläkin kerralla selvisin kastumatta Vespan suojissa. Vähitellen alkoi kehoni ilmoitella nälän tunteesta ja poikkesin Kangasniemellä lounaalle. Siitä jatkoin Joutsan kautta Sysmään kauniita maanteitä pitkin. Tässä vaiheessa pilvetkin olivat jo väistyneet taivaalta ja Suomen kesä näytti parastaan.
 
Sysmän jälkeen pysähdyin tankkaamaan ja jälleen satuin toisen motoristin kanssa peräkkäisille pumpuille. Pitihän minun juttusille hänen kanssaan heittäytyä ja selvisi, että hän oli viemässä maitoa pitämälleen kesäkioskille Päijänteen Pulkkilan harjulle. Hän kutsui minut kahville ja kertoi, että hänellä on myynnissä Euroopan parhaita munkkeja. Kurvasin Rantaterassi Reimarin pihaan ja sielläpä kioskin omistaja olikin ulkona tupakalla juttelemassa toisen motoristin kanssa.
Tämä toinen motoristi olikin ihan oikea motoristi, koska hän oli ajanut Amerikassa kuulemma 6000 kilometriä parissa viikossa. Hänen kulkupelinään oli pitkäsarvinen legendaarinen harrikka, joka toi mieleen Born to be wild -biisin. Kahvilan omistaja ei harmikseni kuitenkaan tarjonnut minulle niitä Euroopan parhaita munkkeja, vaan kahvia ja pullaa varten piti kuvetta kaivaa.
 
Ehdin istuskella auringon paisteessa järven rannassa jonkin hetken, kun seuraani tarjoutui – en muista jo kuinka mones motoristi, mutta tämän jälkeen ymmärsin, että meillä motoristeilla on jonkinlainen yhteenkuuluvuuden tunne. Hän ehti kertoa minulle tarinoita omasta elämästään, kunnes minä iskin pöytään yllätyksen Once in Lifetime matkastani Albaniaan. Siitäpä sitten juteltiinkin niin pitkään, että minä jouduin sanomaan, että Vihti ja kummipoika jo odottelevat. Siitä yhdellä hujauksella ajoinkin ensimmäisen matkapäivän pääte-etappiin saakka.

Matkakaveri Raimo Luukkonen

5.6.2024

Päivä alkoi jouluisessa ilmapiirissä kälyn keittämän herkullisen riisipuuron tuoksun täyttämässä keittiössä. Aamuisessa pihapiirissä kukko lauloi ja veljen perhe valmistautui kesäiseen työpäivään. Minä pakkasin laukkuni ja pesin Vespan tuulisuojan hyttysistä ja perhosten jäänteistä eilisen ajon jäljiltä.

Sanoin heipat, suljin kypärän visiirin ja lähdin matkaan. Vihdistä noin tunnin matka kohti Helsinkiä polveili Etelä-Suomen kauniissa ja rehevissä pelto- ja metsämaisemissa. Täytyy myöntää, että ajaminen Helsingissä ensimmäistä kertaa muulla kuin autolla hieman jännitti, mutta yhdellä harhaan ajamisella pääsin turvallisesti Finnlinesin terminaaliin Vuosaaressa jopa hieman etuajassa. Pienen hetken ehdin odotella matkaseuraani, Raimo Luukkonen, joka ajeli Kuopiosta skootterilla suoraan satamaan. Seuraavaksi matka taittuisi Finnlinesin Finnmaid-laivalla Travemündeen, josta skoottereilla jatkamme Saksan läpi Etelä-Eurooppaan.

Odotellessamme laivaan pääsyä tutustuimme motoristiin (Aki Savonen), joka oli matkalla valloittamaan Eurooppaa. Ihastelin hänen tyyliään olla suuresti murehtimatta tulevasta. Hän oli matkalla jonnekin eikä oikein tiennyt itsekään minne. Hänelle matka oli selvästi tärkeämpi kuin päämäärä. Meillä Raimon sentään tiesimme, minne olimme menossa ja reittikin oli melko tarkasti suunniteltu.

Reitin suunnitteluoluet kera Aki Savonen & Raimo Luukkonen

Tämän uuden tuttavuuden myötä vahvistui käsitykseni motoristien yhteisöllisyydestä ja yhteenkuuluvuuden tunteesta, johon olen juuri pääsemässä sisään. Motouutiset kirjoitti 2.1.2019, että on 24 asiaa, joita ulkopuoliset eivät ymmärrä moottoripyöräilystä. Nämä asiat tekevät moottoripyöräilystä moottoripyöräilyä, joka on monien asioiden summa. Moottoripyöräilijät valitsevat usein pidemmän matkan kotiin kuin autoilijat, koska jokainen ajomatka on seikkailu. Moottoripyöräily voi olla elämäntapa, josta et milloinkaan ole oppinut tarpeeksi.

Skoottereiden sitominen ruumassa laivan omilla liinoilla ei ollutkaan ihan helppo juttu ja niinpä jouduin kysymään henkilökunnalta neuvoja. Mikäli seuraavaa matkaa tulee, otan mukaan omat liinat. Sen verran hankalalta näytti ohjeistus. Tungosta ei tälle laivalle ollut, koska yllättäen laivaan tuli vain meidän kolmen moottoripyörät eikä autojakaan näyttänyt olevan ruuhkaksi asti

Laiva irroittautui reilut kaksi tuntia myöhässä satamasta, mutta jutustellessa, saunoessa ja ruokaillessa aika kului nopeasti. Avomerellä laivan keinumista ei juuri huomannut ja saimme rauhassa kuunnella trubaduuria, joka soitti upealla Gibson Hummingbirsillä.

6.6.2024

Yö meni rauhallisten ja hyvien tuulien myötä rennosti nukkuen. Työmoodin ollessa vielä päällä heräsin tuttuun tyyliin kuuden jälkeen, mutta yritin tuloksetta saada vielä unen päästä kiinni. Ilmanvaihto olisi saanut olla pienessä hytissä tehokkaampi ja hytin valo helpommin tavoitettavissa. Ikkunaton hytti vaati pimeässä puhelimen valon käyttöä ulko-oven vieressä sijaitsevan katkaisijan löytämiseksi.

Aamubrunssi suihkun kautta kutsui nälkäisiä matkalaisia. Laivan henkilökunta otti vastaan skumppalasin kanssa ja muutenkin syömiset olivat maukkaita. Ravintolan ikkunan näkymä aavalle merelle antoi lisämaustetta ja silmänruokaa. Toisaalta yllättävän hinnakkaaseen ruokapakettiin soisikin kuuluvan runsaat ja hyvät pöydän antimet. Pohdiskelin, että näin pitkä merimatka olisi ollut melko tylsä ilman Raimon ja Akin seuraa – ikkunassakaan ei maisemat kovin tiheästi vaihdu eikä laivan varustelu ole Ruotsin ja Tallinnan laivojen luokkaa. Joka tapauksessa laivailu lyhentää kivasti Vespan nielemiä asfalttisia kilometrejä ja siinä tämä täyttää tarkoituksensa.

Iltapäivä nokosten jälkeen kävimme ottamassa hiet ”maailman pienimmällä” kuntosalilla. Kieltämättä mahtava tunne polkea crosstrainerilla merta katsellen. Aika komea työhuone minulla oli myös päivällä ravintolassa läppäriä näpytellessä ja sähköposteja tarkistellessa. Salitreenin jälkeen saunaan ja jacuzziin rentoutumaan. Porealtaassa vesi oli sen verran viileää, että lähellä oli kylmänallergiani aktivoituminen.

Viimeinen ateria oli sellainen, että varmasti pärjää aamuun asti. Jälkiruokaosastokin oli melkein kuin parhaimman konditorian valikoima. Katselin pieniä lapsia herkkujen äärellä. Heidän ilmeensä oli paljon kertova, kun he silmät suurina valikoiden pohtivat ottaisiko tuota vai tuota. Loppujen lopuksi he ottivat lautaselleen kaikkia ja lähtivät istumaan hyvän valinnan tehneinä.

Laivan ankkuroiduttua Travemündeen ajoimme ensimmäiset kilometrit vieraassa maassa ja pienen seikkailun jälkeen löysimme hotellimme, Jägerhof Ostseen Holmin kylässä noin 15 km päästä Travemündestä. Tomtom-navigaattorini yritti ohjastaa meitä kääntymään risteyksessä, jota ei ollut olemassakaan. Matkan varrella oli lautta, jonka työntekijä näytti silminnähden ihastuneelta Vespastani. Syykin ihastukseen selvisi, kun hän kaivoi puhelimen taskustaan ja näytti kuvaa 40 vuoden ikäisestä Vespastansa. Hän otti meistä kuvan ja toivotti rannassa hyvää matkaa.
 
Huoneemme avain oli piilotettu tuhkakupin alle ja kannoimme tavaramme sisään. Teimme pienen tutustumiskierroksen ja löysimme varsinaisen museon, jossa oli seinät täynnä täytettyjä eläimiä ja yhdessä huoneessa aseita pitkin pöytiä. Hieman creepytunnelma hämärässä katsella villisikaa silmiin puolen metrin päästä. Minä hiiviskelin sänkyyn, mutta Raimo rohkeampana ja janoisempana etsiskeli sinnikkäästi juomista. Etsiskely tuotti tulosta ja maistelimme kohta pullollisen paikallista huippuhyvää omenamehua.
 
Huomenna uusi seikkailu edessä etsiskellessä seuraavaa etappia, jota emme vielä tiedä.

4. matkapäivä (Saksa)

7.6.2024

Hotelli Jägerhof Ostseessa nukutti hyvin. Aamusuihkusta aamupalalle kuolleiden eläimien kanssa. Aamupala oli niukahko verrattuna laivan tarjoiluihin, mutta hyvin nälkä siirtyi useaksi tunniksi eteenpäin. Navigaattorit ja kypäräpuhelimet lataukseen ja baanalle. Noin 360 kilometrin matka edessä.

Täytyy myöntää, etten ollut tiennyt, miten kaunista maaseutua Saksassa on. Upeita tammireunusteisia pikkuteitä, jotka mutkittelevat vilja- ja maissipeltojen keskellä. Matkan varrella oli lukuisia valtavia tuulipuistoja, joiden määrässä Suomi on vielä paljon jäljessä. Muutamien kilometrien välein oli rauhallisia pikkukyliä, joissa ihmiset touhuilivat omia juttujaan. Ei ollut juurikaan ruuhkia ja valtaosa autoilijoista noudattivat nopeusrajoituksia. Toki muutamia uhkarohkeita ohituksia näimme.  Poliiseja ei sattunut ainoatakaan reitillemme.

Nyt oli hyvä tilaisuus harjoitella mutkiin menoa ja vastakääntöä Vespalla. Se on ilmeisesti ihan moottoripyörällä ajon perustekniikkaa, mutta minulle aivan uusi juttu. Olen nimittäin sitä ikäluokkaa, että minun ei ole tarvinnut koskaan ajaa moottoripyöräkorttia. Nyt opettelen monia asioita kantapään kautta, mutta motivoituneena.

Tänään päädyimme kylään nimeltä Bad Liebenwerden. Ehkä nyt mietit nimen etymologiaa tai merkitystä samoin kuin mekin pohdimme. DeepL-kääntäjä tiesi vastauksen: ”Bathroom lovemaking”. Joka tapauksessa kylä on erittäin viehättävä kivitaloineen, kauniine puutarhoineen ja rehevine metsäalueineen. Iltakävelyllä näimme pellolla ruokailemassa olleen kauriin ja sankan metsän keskellä kulkevalla kävelytiellä olisi hyvin voinut tulla vastaan vaikka villisikakin meitä säikyttelemään. Voin sanoa tuntevani melko hyvin lintuja ja niiden ääniä ja silti lenkillä kuulin äänen, jollaista en ole koskaan kuullut. Se jäänee arvoitukseksi Saksan läpiajolta.

Yllättävänä huomiona parin päivän aikana on se, etteivät saksalaiset osaa englantia, jota pidämme yleensä itsestäänselvyytenä – onhan se jo miltei Suomen kolmas virallinen kieli eikä näin ollen voi sanoa olevansa kielitaitoinen, jos osaa englantia ja suomea. Yhdessäkään kaupassa, huoltoasemalla, pizzeriassa tai edes käymissämme hotelleissa emme ole saaneet palvelua englanniksi. Käsin ja sormin selvittelimme asioita ja todella sinnikkäästi ihmiset meille saksaa juttelivat ihan kuin olisivat ihmetelleet, että oikeastiko emme muka ymmärrä. Toki reittimme kulkee valtaväylien ulkopuolella emmekä todennäköisesti yövy yhdessäkään neljän tai viiden tähden hotellissa, millä voi olla vaikutusta asiaan.

Tätä kirjoittaessa kello lähestyy jo puoliyötä Saksan aikaa ja nautiskelen Lidlistä Raimon valitsemaa espanjalaissta punaviiniä. ”Carinena monte plogar” lukee etiketissä. Hinta oli 2,99€ ja silti maistuu hyvältä. Harmillinen tosiasia on, että Albaniassa viinit ovat yllättävän kalliita, koska vastaavat viinit ovat hinnaltaan kympin tienoilla.

Huomenna lauantaina on reissun 5. päivä ja ylitämme Tsekin rajan.

5. matkapäivä (Saksa/Tsekki)
8.6.2024
 
Matkamme viidentenä päivänä ylitimme kaksipyöräisillämme jo toisen valtion rajan, vaikka pääsimme lähtemään Bad Liebenwerdenistä (Saksa) vasta puolen päivän aikoihin. Hotellimme ei tarjonnut aamupalaa ja siksi oli lähdettävä kävelylle hakemaan syömistä. Kävelylenkin aikana ihastelimme omakotialueen taloja ja pihoja. Saksalaisella tarkkuudella oli monet puutarhat luotu ja aidat leikattu. Lidlissä oli helppo asioida, koska liike oli saman konseptin mukaan rakennettu kuin Suomessakin, mutta yllätys oli suuri, kun moni tuote oli reilusti halvempi kuin suomessa.
 
Heti hotellista ulos astuessa ajopuku päällä saattoi helposti aistia, että nyt koitti ensimmäinen kunnon hellepäivä tällä reissulla. Hotellin nimikin, Sonnenschein ennusteli aurinkoista päivää. Kunnon hiki tuli jo ajopeliin tavaroita lastatessa. Tälle päivälle oli suunnitelmissa ajella noin 360 kilometrin matka Jihlavaan Tsekeissä.
 
Tapasimme ensimmäisen ilahduttavasti englantia puhuvan saksalaisen nuoren miehen huoltoasemalla maksaessamme tankkauksen. Toisella taukopaikalla ostimme cappuccinot ja meidät häädettiin, minne vain sisätiloissa yritimme juomiamme mennä juomaan. Pöytäpaikat olivat kuulemma yksityisaluetta eikä oikein muutkaan paikat myyjän ilmeen mukaan olleet soveliaita. Siispä juomat joimme parkkialueella. Nuoriso huristeli entisen DDR:n aikaisilla ja kestävyydestään tunnetuilla mopoilla kuten MZ:lla ja Simsoneilla.
 
Ennen rajan ylitystä ajoimme Dresdenin halki vilkkaan liikenteen keskellä. Hujautimme upean näköisen vanhan kaupungin ohitse uljaine rakennuksineen Elbe-joen rannalla. Tällä kertaa emme kuitenkaan pystyneet tutustumaan tarkemmin tähän historialliseen kaupunkiin, vaan livautimme vauhdilla kaupungin lävitse. Vauhti pysähtyi vasta rajan lähellä olevan Königsteinin pikkukaupungin viehättävään keskustaan, jossa ihmiset viettivät kesäpäivää kahviloissa istuskellen. Pysäköimme skootterit torin kulmalla olevan kahvilan eteen. Join siellä limpparin ja Raimo herkutteli jollain hieman tuhdimmalla eväällä. Palattuamme skoottereillemme näimme, että joku oli pysäköinyt söpön punaisen Vespan minun Vespani viereen. Pysäköijäkin löytyi, koska hän vilkutteli iloisesti meille eräästä pöydästä kahvikuppi kädessään.
 
Saksan ja Tsekin välinen rajaseutu oli niin huikeilla maisemilla varustettu, että tuli halu tehdä uusi retki sinne viimeistään siinä vaiheessa, kun hankin vähän isomman moottoripyörän. Moottoripyöriä tuli letkoittain vastaan eli ilmeisesti muutkin kaksipyöräisillä kulkijat olivat löytäneet tuon reitin. Tie rajalle kulki koko ajan Elbe-joen vartta vuorien ympäröimänä.
 
Saksalaiset eivät siis puhuneet englantia, mutta eivät myöskään tervehtineet meitä skootterikuskeja, vaikka yritin olla aloitteellinen ja vilkuttelin kaikille vastaan tuleville motoristeille. Tsekin puolella tapahtui mielenkiintoinen muutos. En itse ehtinyt nostaa kättäni, kun vastaantulevat motoristit jo tervehtivätkin. Itsetuntoni nousi huomattavasti tästä reaktiosta, vaikka ajelenkin lälläripyörällä. Kauriitakin näin pomppimassa poispäin tieltä viljapellolle.
 
Katujen ja teiden nimet olivat sellaisia, joita oli navigaattoriin vaikea kirjoitella ilman moninkertaista tarkistamista. Toisaalta opin miesten vessan infotekstin vaivattomasti. Miesten kannattaa valita sellainen WC, jossa lukee Muži. Seuraavan yön hotellimme sijaitsi kylässä nimeltä: Třešť, jonka kirjoittaminen vaatii taitoa lisämerkkeineen.
 
Saavuimme iltahämärissä Chateau Třešť -nimiseen hotelliin, jolla on ollut pitkä historia alkaen 1400-luvulta. Se on ollut alkujaan linna, mutta sittemmin restauroitu hotellikäyttöön. Sitä kutsutaan myös nimellä Třešťský zámek. Huoneemme ei valitettavasti ollut upeassa päärakennuksessa, vaan viereisessa rakennuksessa, joka on ollut ehkä tilan työväen majoitustila. Skootterimme saimme suojaan tallirakennukseen. Kuuman ajomatkan jälkeen vaihdoimme vaatteet ja juoksimme iltaoluelle hotellin baariin, joka oli vielä auki muutaman minuutin.
 
Třešťillä paikkakuntana on myös paljon mielenkiintoista historiaa takana. Siellä on elänyt juutalaisten tiivis yhteisö, joka harjoitti kaupankäyntiä mm. käsityötuotteilla. Vähitellen yhteisö oli kuitenkin taantunut ja lopulta kadonnut holokaustin seurauksena.
6. matkapäivä (Tsekki/Itävalta)
9.6.2024
 
Nyt olen lukenut omia matkapäivityksiäni ja huomaan, että tekstit kaipaavat selvästi stilisointia. Päivän ajamisen ja relaxoitumishetken jälkeen kirjoittamishetki on ollut jo seuraavan vuorokauden puolella eikä lukitaidot siihen aikaan ole parhaimmillaan. Tosin yökirjoittaminen rentouttaa ja samalla saa itsekin käytyä päivän tapahtumia läpi. Kukapa päiväkirjansa kielioppiasioita tikun kanssa korjailee. Oikoluvun suoritan nettisivuilleni (www.albaniaan.fi) paremmalla ajalla.
 
Jos joku on sanonut, ettei Vespalla kannata pitkälle matkalle lähteä niin tällä reissulla tuo väite kumotaan mennen tullen. Tänään jo kaksi maata plakkarissa ja pidemmällekin olisi kerinnyt ellei uhkaavan näköiset pilvet olisi meitä saaneet kiinni. Tätä kirjoittaessa salamoi ja ukkostaa. Tšekistä lähdettiin ja Itävalta hujautettiin läpi. Nyt huilitaan Unkarissa. Täytyy toivoa, että yön aikana pilvet sataisivat tyhjiksi ja pääsisimme kuiville teille ajamaan.
 
Tänään sunnuntaina 9.6 aamupäivällä lähdimme kohti Itävaltaa. Tsekin puolella koimme hauskoja hetkiä, kun kaksipyörätraktori eli sarvitraktori veti tien varressa suurta puukuormaa. Kyseinen ajopeli on minulle varsin tuttu, koska omistin itsekin sellaisen työkoneen aikoinaan. Sarvitraktori oli varsin sympaattinen laite, jonka kanssa tuli kiroiltua ja hymyiltyä. Varaosia täytyi tilata juurikin Tšekistä. Se ei kuitenkaan mökkimaisemiin täysin soveltunut mäkisten ja metsäisten olosuhteiden vuoksi. Se tuli vaihdettua myöhemmin mönkijään.
 
Vastaan tuli myös legendaarinen kaksitahtinen Wartburg-auto, joka oli Itä-Saksan Eisenach -tehtaan automerkki. Myöhemmin tuolla valmistajalla oli yhteyksiä myös BMV-merkin kanssa. Lähestyessämme Itävallan rajaa, ihmettelin tien varsilla olevia Kristusta ristillä esittävät patsaat kuten myös metallisia palloja, jotka seisoivat korkealla jalustalla.
 
Kuten Saksassa myös tšekissä ja Itävallassa näytti olevan valtavia tuulipuistoja, joista nousi maasta parhaimmillaan kymmeniä voimaloita, jotka kurvailivat viljapeltojen keskellä. Yhtä kaikki koko Keski-Eurooppa on näköjään yhtä vilja-aittaa.
 
Ajoaikainen helle ja pienoinen nälän tunne vaati tiukasti meitä etsimään syömispaikkaa, jollainen löydettiinkin. Tilasin juustokasviskeiton, joka teki tehtävänsä ja oli erittäin maukasta. Eräs mies ravintolasta heittäytyi juttusille kanssani ja kertoi, että hänellä oli ollut sveitsiläinen tyttöystävä, joka oli ollut alkujaan suomalainen.
 
Tauolta lähtiessä navigaattori teki taas tenän ja ajauduimme turhalle parin kymmenen kilometrin lenkille, kunnes olimme uudelleen samassa paikassa. Toisella navigaattorilla saimme itsemme kartalle ja pääsimme jatkamaan matkaa.
 
Saksassa pikkukaupunkien määrä yllätti. Niitä oli aina muutaman kilometrin ajon jälkeen. Siellä ne olivat hieman vauraamman näköisiä kuin tšekeissä, mutta molemmissa piha-alueet olivat todella siistejä.
 
Unkarin rajalla piti esitellä ensimmäistä kertaa passia rajavirkailijalle ennen kuin jatkoimme selvästi huonompaa maantietä. Sitten alkoivat tummat ja raskaat pilvet uhata meitä ja pienen neuvottelun jälkeen päätimme etsiä yöpymispaikkaa. Barok-hotelli löytyikin ihan nurkan takaa ja karautimme pihaan. Tämäpä olikin nimensä mukaisesti hotelli, joka oli suoraan kuin barokkiajalta. Linna upeine puutarhoineen ja sisätiloineen. Vain linnanneito suihkulähteeltä puuttui.
7. päivä matkalla Albaniaan! (Unkari/Kroatia)
10.6.2024
 
Heräsimme pari tuntia liian aikaisin kellon ajan väärin katsomisen vuoksi ja vettä satoi ihan kunnolla. Ei näyttänyt hyvältä matkustamisen kannalta. Katselimme säätiedotuksia ja manailimme, että taisi tulla rokulipäivä. Ei millään malttaisi makoilla koko päivää hotellihuoneessa vesisadetta pitäen.
 
Linnan aamupala kutsui joka tapauksessa ja mielenkiinnolla odotimme, mitä herkkuja tällä kertaa löytäisimme aamiaispöydästä. Tarjolla oli suunnilleen samaa, mitä syön kotonakin eli leipäaamiainen ja jugurttia. Ei siis lähellekään, mitä ensimmäisessä linnassa tarjoiltiin. Bussillinen koululaisiakin oli tullut syömään opettajiensa kera todennäköisesti retkelle lähtiessä.
 
Ruokailun jälkeen minä vietin yhden tunnin Teamsissa Reijolan uuden koulun hankepalaverissa, minkä jälkeen vielä katseltiin sääkarttoja. Huonolta näytti ja kävin varaamassa saman huoneen seuraavaksikin yöksi. Takaisin tullessani Raimo olikin löytänyt pienen toivon rakosen saderintamassa. Päätimme ottaa riskin ja pakkasimme säkkimme ja hyppäsimme skoottereiden selkään huolimatta maksetusta hotellihuoneesta.
 
Mosonmagyarovar sai jäädä taakse, kun käänsimme keulat kohti Kroatiaa. Jännityksellä seurailimme pilviä ja huonokuntoista tietä. Kun ei molempia pystynyt yhtä aikaa katselemaan, minä ainakin survaisin Vespan etupyörän muutamaan isoon monttuun. Sitten alkoi satamaankin, mutta onneksi sade vain kuuroili eikä sen vuoksi kastellut kokonaan. Toisaalta sade oli lämmintä, joten hyvin tarkenikin. Yhtään valokuvaa en ottanut koko aikana, koska tämän päivän matkanteko oli päämäärän saavuttamista. Vähitellen onneksi ilma selkeytyi ja niin tulimme hurauttaneeksi Unkarin läpi muutaman pysähdyksen, pizzan ja jäätelön voimalla 30 asteen lämmössä.
 
Kroatian rajalta oli kaikki rajahenkilöt kaikonneet ja virkailijoiden kopit ammottivat tyhjyyttään. Niinpä rajamuodollisuudet eivät vieneet aikaa ja huomasimme olevamme Kroatiassa. Hotellin etukäteisvaraaminen oli jäänyt meiltä tekemättä ja ensimmäisessä kaupungissa, Beli Manastirissa kaivoimme kännykät esiin. Löysimme todella edulliselta tuntuvan hotellin. Hinta oli 40 euroa, jonka Raimo maksoi Hotellit.comilla varaussivustolta.
 
Hotelli näytti kuitenkin hiljaiselta ja soitin portilla olevaan numeroon. Naisääni vastasi ja huomasin varsin nopeasti, ettemme ymmärtäneet mitään toistemme puheesta. Keskustelumme päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja tuli hiljaisuus. Muutaman kerran hellouta huutelin puhelimeen ja sitten aukesi alaovi, josta rouvasihminen astui ulos. Hän ei selvästikään ollut ihastunut tulostamme ja saimme selville, että varaukset täytyisi tehdä vähintään neljä tuntia aiemmin. Pääsimme yhteisymmärrykseen, kun puhelimen kääntäjän avulla saimme selitettyä hänelle, että huone oli jo maksettu. Niinpä hän meni laittamaan huonetta kuntoon. Kello taas vierähti yli puolen yön ja on nyt 1.47 paikallista aikaa.
 
Huomenna on vuorossa Bosnia-Herzegovina ja Sarajevo.
8. matkapäivä kohti Albanian vuoristoja. (Bosnia ja Herzegovina)
11.6.2024
 
Viime yön satoi rankasti, mikä lienee harvinaista tähän aikaan vuodesta näin etelässä. Aamulla vielä tihkuili ja siksi viivyttelimme lähtöä sääennusteita katsellen. Pääsimme lähtemään Kroatian Beli Manastirista noin puolen päivän aikoihin. Teimme sightseen kierroksen kaupungilla vielä ennen maantielle lähtöä, koska Vespan rekisteriote piti saada tulostettua ja Raimo etsiskeli paria ruuvia ilmansuodattimen kiinnittämiseen paikallisista rautakaupoista. Lähtiessämme tankkasimme myös, koska koskaan ei tiedä. Samalla opiskelin toiletin oikean oven. Siinä tulee lukea: müski!
 
Matka eteni vauhdilla hyviä teitä pitkin Bosnia/Herzegovinan rajalle. Ensimmäisen kerran oli tullimuodollisuuksia, joissa pyydeltiin nähtäväksi passin lisäksi jopa ajoneuvotietoja. Rajavirkailija vilkaisi nopeasti papereita, minkä jälkeen raja aukesi meille.
 
Sittenpä vauhti hidastui, koska kylien nauha oli miltei loppumaton ja maksiminopeus n. 40 km/h eikä vihreästä aallosta mitään tietoa. Jokaisiin punaisiin piti pysähtyä ja autoletkat kasvoivat. Muutamista kylistä tuli mieleen lännen elokuvien autiokaupungit, joissa tuuli puhalteli ja ruostuneiden tuuliviirien metalliosat kirskahtelivat. Kun etenimme rajaseudulta pidemmälle, maisemat muuttuivat upeiksi ja kylät vauraammiksi. Tasaiset viljelysmaat muuttuivat metsäisiksi vuoristoiksi. Keski-Euroopan pikkuteitä ajaessa tajusi, miten paljon Euroopassa on ruokatuotantoa ja mitä vilja-aittoja meillä onkaan. Nyt pellot muuttuivat kuusimetsiksi, mutta ainoatakaan hakkuuaukeaa en nähnyt.
 
Vuorta ylös kavutessa huomasin, että autoletkaa vetää aina rekka-auto. Jonossa ajetaan koko ajan jahdaten pientä väliä, johon kiihdyttämällä ja jonkin toisen auton eteen kiilaamalla säästää elämästään jopa puoli sekuntia. Aluksi yritin pitää turvaväliä edellä ajavaan autoon, mutta huomasin sen pian turhaksi ja itseni kannalta vaaralliseksi, koska aina löytyi välin täyttäjä. Tyhjiöillä on tapana täyttyä. Aloin ajamaan keskiviivan tuntumassa ja edellä ajavan auton perässä. Tällöin kiilailijat loppuivat, mutta silloin oma reaktionopeuteni tuli arvoonsa.
 
Vuorelta laskettelimme alas kohti Sarajevoa ja ihastelimme syvällä laaksoissa olevia kyliä. Harmillisesti kuvaaminen jäi johtuen tiestä, joka vaati kaiken tarkkaavuuden. Kuvat jäivät onneksi pysyviksi mielikuviksi aivojen sopukoihin. Sarajevo on Bosnia ja Herzegovinan pääkaupunki, joka ehkä parhaiten Suomessa muistetaan vuoden 1984 talviolympialaisista. Sinivalkoiset urheilijat saivat silloin paljon menestystä. Myöhemmin 90-luvulla Sarajevo muistetaan Bosnian sodasta ja Jugoslavian hajoamisesta. Myös ensimmäisen maailmansodan alkamispaikkana pidetään Sarajevoa Franz Ferdinandin murhan vuoksi.
 
Saavuimme Sarajevoon alkuillasta ja hotellinkin löysimme helposti. Respassa asiakaspalvelija ilmoitti, että toivottavasti ei haittaa, että huoneessa on vain parisänky. ”No problem”, sanoin. Huoneessa käytyämme ilmoitin kuitenkin respalle, että tarvitsisimme kaksi peitettä ja yhden pyyhkeen lisää. Sitten lähdimme tutustumaan vanhan kaupungin iltaelämään kylmä olut ja ruoka mielessä. Tiistai-illaksi näin suomalaiseen kesäillan menoon tottuneena kaupungilla oli valtavasti liikkeellä ihmisiä, jotka joko vain kävelivät tai istuivat baareissa. Löysimme myös erään kadun pimeältä kujalta paikan, jossa oli tunnelmavalot ja eri ikäiset ihmiset polttelivat vesipiippua hyvissä fiiliksissä.
 
Valkkailimme sopivia baareja ja löysimme sopivan, pyysin tarjoilijalta menun ja olimme jo tilaamassa, mutta satuin kysymään juomiseksi olutta. Tarjoilija kertoi, että he eivät myy olutta. Olisiko syy uskonnossa? Sarajevossa näin enemmän hunnutettuja naisia kuin yhteensä kaikkina aikoina Albaniassa. Seuraava yritys onnistui jo paremmin, mutta silloinkin meidän piti ostaa ruoka ja olut eri baarista. Molempien baarien tarjoilijat kantoivat ne meille erikseen tiettyyn pöytään ja ostokset piti maksaa eri kassoille.
 
Suosittelen muuten Sarajevsko olutta – parasta mitä olen tähän saakka tällä reissulla maistellut. Nälkä siirtyi ja olimme valmiita takaisin hotelliin. Paitsi että poikkesimme kioskiin ostamaan viiniä, jota jaksoimme nautiskella lasilliset ennen kuin alkoi väsyttämään.
9. matkapäivä (Montenegro)
12.6.2024
 
Sarajevo jäi taakse kunnon vesisateessa. Tankatessa salama välähti niin, jottei milloinkaan ennen ja saman aikainen jyrähdys, joka tärisytti maata. Lämmin vesisade virkistää ja varusteet kuivahtavat nopeasti vuoren rinnettä kiivetessä. Vuoren rinnettä tänään mutkatietä kavuttiinkin ihan urakalla ja sitten taas alas.
 
Tänään muistin, miksi olen viemässä Vespaa Albaniaan. Juuri tämän vuoksi: kauniita laaksoja, ylhäitä vuoria, lehmiä ja lampaita tiellä, mutkateitä, tuulen humina korvissa, aurinkoa taivaan täydeltä, ihmiset tekemässä arkisia askareita teiden varrella, helppo parkkeeraus ahtaisiin väleihin. Listaan voisi lisätä jonojen ohituksen kunnon motoristien tyyliin, kunhan vain sen opin. Täytyy todeta, että en ole aiemmin ajanut edes mopolla, joten ei kaikkea voikaan odottaa ja vaatia ensimmäisten tuhansien kilometrien jälkeen.
 
Jos kaikki menee vielä viimeisellä etapilla hienosti, tuottaa vaikeuksia laulaa trubaduurikeikoilla vakavissaan Sundqvistin Moottoripyörä on moottoripyörä ja skootteri on lälläripyörä. Jos lälläripyörällä onnistuu matka Suomesta Albaniaan reilussa viikossa niin Vespa on Vespa ja muut voi ottaa mallia! Montenegron rajalla virkailija katsoi kulkuvälinettäni ja nauroi ääneen. Teki mieli sanoa, että teepä itse perässä, mutta en uskaltanut. Pääasia, että pääsin läpi itse tulostetuilla Vespan rekisteriotteilla.
 
Oli mahtavaa ajella kauniiden ja sympaattisten Keski-Euroopan pikku kylien ohitse vilja-aittojen halki, mutta kyllä vuoret ja meri on sitä mitä minun sieluni kaipaa. Tämän päivän etapilla sain sitä, mikä tuottaa minulle henkilökohtaisen elämän lisäksi työn vastapainoa ja elämän eliksiiriä. Tämän vuoksi on olemassa kesälomat! Tällaisen matkan toteutuminen saa entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että unelmia ja haaveita voi myös toteuttaa. Se ei ole välttämätöntä, mutta mahdollista. Ripaus rohkeutta, annos päättäväisyyttä, kykyä haaveilla, hieman ”hulluuttakin”, hyvää suunnittelua ja lähimmäisten tukea! Niistä on unelmat tehty! Kauniita unia! Budva hiljenee, mutta vain hetkeksi!
 
”Up Where We Belong”
10. matkapäivä (päätösmatka)
13.6.2024
 
Vespalla Albaniaan -projektini päättyi kymmenen mielenkiintoisen ja paljon antavan matkapäivän jälkeen. Minun osuuteni oli Joensuu – Vlorë. Matkakumppanini Raimo Luukkonen taittoi viimeisen osuutensa 11. päivänä Vlorësta Sarandaan.
 
Viimeisen päivän etapille kohti Albaniaa lähdimme luonnonkauniista Budvasta, joka on Montenegron ja koko Adrianmeren vanhimpia kaupunkeja. Upeat rannat, kapeat kiviset kadut, vilkas yöelämä ja kulttuuritapahtumat ovat Budvalle ominaisia. Niihin emme ehtineet valitettavasti tällä reissulla tutustua, koska hotellihuoneemme piti luovuttaa jo kymmeneltä eikä yllättäen ollut aamupalaa tarjolla. Booking.comin ja Hotels.comin kuvauksiin ei aina selvästikään voi luottaa. Kaupunkikierros sai siis vaihtua lähikauppakäyntiin. Nyt ei ollut enää luvassa sateita ja lämpötila alkoi nousta nopeasti kolmeenkymmeneen asteeseen. Ajohousut vaihtuivat farkkuihin ja ajotakki lepatti aukinaisena tuulessa.
 
Matkafiilis oli jollain tavalla erilainen kuin muina matkapäivinä eikä pelkästään sen vuoksi, että pakkasimme skootterimme viimeistä kertaa. Asioiden päättyminen on jollain tapaa aina haikeaa – toisaalta suuri ponnistus oli huipentumassa ja tavoite miltei saavutettu. Budvassa näimme jo saman Adrianmeren, jonka rannalle olimme matkalla. Sarandassa turkoosina läikähtelee Joonianmeri.
Oikaisimme mutkatielle, joka navigaattorin mielestä oli nopein. Tosiasiassa ajaessani 10 kilometriä jokaisen vastaan tulevan auton kohdalla pysähtelevän asuntoauton perässä, en jakanut navigaattorin mielipidettä nopeimmasta reitistä. Albanian raja Shkodëriin mentäessä tuli nopeasti vastaan. Rajalla oli pitkä jono autoja, jonka Raimo sujuvasti skootterityyliin ohitteli ja nappasi paikan kohtalaisen kärjestä. Minä tietysti perässä ajelin Raimon viereen. Takana oleva autoilija ei selvästikään tykännyt etuilevista motoristeista ja näytteli käsimerkkejä. Tunsin oloni vaivautuneeksi, mutta hieman helpotti, kun en olevinaan huomannut jonoilijoiden närkästystä.
 
Alkoi jo tulla kuuma seisovassa jonossa, kun eräs virkailija käveli meitä kohti. Hetken jo luulin, että hän tulisi komentamaan meidät jonon hännille. Toisin oli – hän viittoili meitä siirtymään eteenpäin valvontakopin toiselle puolelle. Siinä vaiheessa toinenkin autoilija näytti tulevan tuulilasista läpi ja karjuvan autossa käsiä heilutellen. Siitä oli albaanien ystävällisyys kaukana. Meidän ei tarvinnut siinäkään odotella, kun Montenegron rajavirkailija otti meidän paperimme käsittelyyn ja pyysi meitä siirtymään seuraavalle luukulle, jossa Albanian virkailija odotteli meitä ja antoi luvan rajan ylittämiseen.
 
Näin olimme siis Albaniassa, mikä tuntui mukavan tutulta. Melkein kuin olisi kotiin tullut vaarallisine ohituksineen ja liikenneympyräkäyttäytymisen säännöttömyyksineen. Dürresin ruuhkiin juutuimme, vaikka käytimmekin piennarta tässäkin etuilemiseen. Räjähdysmäisesti lisääntyneelle matkailulle ei ole infra täysin valmis, vaikka paljon on jo tapahtunutkin. Liikenteen pullonkauloja löytyy useasta paikasta ja tämä pohjoisesta Dürresiin kulkeva maantie on yksi sellainen.
 
Kokonaismatkaa kertyi noin 3500 kilometriä, joista osa laivalla Helsingistä Travemündeen. Laivamatka säästi hieman polttoainetta sekä yhden ajopäivän. Bensaa Vespa söi noin 3 litraa kilometrille eli 90 litraa. Matkan varrelle jäivät Saksa, Tsekki, Itävalta, Unkari, Kroatia, Bosnia ja Herzegovina sekä Montenegro.
 
Näitä keskikokoisia skoottereita ei ole suunniteltu matka-ajoa varten ja siksi pyrimme välttelemään moottoriteitä ja hyvin siinä onnistuimmekin. Yhtään tiemaksua tai vignetteä meidän ei tarvinnut maksaa. Skootterimme kestivät hyvin ja matka taittui matka ilman suurempia laitemurheita. Minä jouduin lisäämään Vespaan hieman öljyä ja kiristämään sivupeiliä. Raimon Apriliassa ilmansuodattimen ruuvit olivat irronneet ja se roikkui epävarmasti putken varassa. Löysimme sopivat ruuvit kaupasta, mutta loppujen lopuksi ruuvit laitettiin laukkuun ja jatkettiin matkaa. Ilmansuodatin pysyi paikoillaan Sarandaan asti.
 
Kokemusta rikkaampana voin suositella kypärään kiinnitettävää videokameraa tai kaukosäädintä. Nyt minun piti pysähtyä tien poskeen kytkeäkseni videokameran päälle ja toisen kerran sammuttaakseni kameran. Hetken jo pohdin, yltäisinkö vauhdissa vasemmalla kädellä käynnistämään kameran, mutta melko välittömästi totesin idean kuolleena syntyneeksi ja päätin keskittyä ajamiseen.
 
Kiitoksia kaikille, jotka jaksoivat seurata matkaamme! Kiitoksia myös mukavista kommenteista ja kannustuksesta! Tämä oli yksi etappi elämän varrella. Matkan tekoa meillä jokaisella on tehtävänä ja kilometrejä karttuu meille jokaiselle. Joskus navigaattori ohjaa harhaan, mutta voimme niistä hetkistä löytää uusia ihania asioita. Nautitaan matkastamme ja eletään hienoa ja täysipainoista elämää.
 
Tätä kirjoittaessa Vlorëssa on 28 astetta lämmintä. Kävin juuri ostamassa hedelmiä lähimarketista. Kaupan omistaja, vanhempi rouva, jonka kanssa meillä ei ole yhteistä kieltä, antoi minulle lahjaksi pussillisen kirsikoita.
 
Jotta pääsisi perille
on eksyttävä tieltä.
Joka pääsee perille
oppii että hetken kuluttua
on taas jatkettava matkaa
Joka ei koskaan
putoa raiteilta
ja mene rikki
jatkaa aina samaa rataa
ja on turvassa
suurelta murheelta
ja suurelta onnelta.
Tommy Taberman
Viimeinen viikkoni Albaniassa alkoi tänään. Monenlaista on taas tullut nähtyä ja tehtyä tämän reissun aikana, vaikka pitkiä vaelluksia onkin tullut välteltyä keskipäivän kuumuuden vuoksi.
 
On tullut vierailtua Vloran vanhassa kaupungissa taidenäyttelyn avajaisissa ja maisteltua tarjoilujakin kuokkavieraana. Orikumissa sijaitsevaa konditoriota ei tullut nytkään ohitettua. Tällä kertaa cappuchino ja jäätelö olivat sitä, mitä tarvitsin. Monena iltana osallistuin Chirolle Vloran keskustassa ja kävin samalla joko syömässä tai siemailemassa paikallisia oluita.
 
Osallistuin myös jalkapallokisojen tunnelmaan eräässä pubissa, kun Albania teki ennätysnopean maalinsa Italiaa vastaan. Tuntui, että koko kaupunki räjähti huutoon. Kieltämättä ennätys läheltä seurasin myös samassa yhteydessä ilotulitusta, jonka joku oli järjestänyt juuri pubin edustalle keskelle kävelykatua. Taivaalta satoi ilotulitteiden tuhkaa ja pahvin palasia niin paljon päälleni, jotta oli suojauduttava. Tarjoilijat pitelivät korvistaan kiinni ja pyytelivät anteeksi niin nöyrästi kuin osasivat. Roskainen pöytänikin oli puhdas varsin nopeasti.
 
Aamulenkeillä tuli käytyä meren rannassa useita kertoja ennen kuin aurinko ehti nousta keskitaivaalle. Vloran Lungomare 3 -projekti edistyy upeasti ja kauan kaipaamani kevyenliikenteen väylät ja kävelysillat meren päälle valmistuvat pikkuhiljaa. Ehkä ensi kesänä niitä hyödyntäen pääsee turvallisesti lenkille etelänkin suuntaan muutoin kuin erittäin ruuhkaisen maantien vartta pitkin.
 
Kävin myös tutustumassa parina päivänä Etelä-Albanian turistikaupunkeihin Sarandaan ja Ksamiliin sekä Butrintin upeaan linnoitussaareen. Oppaanani toimi matkakumppanini Raimo Luukkonen, joka tuntui tuntevan kyseiset paikat melkein kuin omat sormensa. Skoottereilla ajelimme ristiin rastiin Sarandaa enkä vieläkään osaisi siellä ilman navia kuljeskella. Näihin hienoihin kohteisiin täytyy tulevilla reissuilla tutustua lisää.
 
Pisin kävelylenkkini yli 30 asteen helteessä oli yhteensä 8 kilometrin pituinen. Halusin nähdä miltä näyttää Euroopan pisimpiin kuuluvan vapaana virtaavan ja Adrianmereen laskevan joen suistoalue. Sen nähdäkseen oli ajettava ensin Vlorasta 40 kilometriä pikkukylien halki johtavaa tietä ja lopulta rakenteilla olevan Vloran lentokentän läheltä Poro-nimisen kylän läpi. Albaniassa on useita sanoja, jotka löytyvät myös suomen kielestä, mutta merkitys on hyvinkin erilainen. Yksi hauska esimerkki on ”Joo”, mikä tarkoittaa Albaniassa ”Ei”. Albania on täynnä pieniä bunkkereita, mutta tämän suistoretken varrelta löytyi 5 isoa, rivissä seisovaa bunkkeria.
 
Parkkeerasin Vespani merenrannassa olevan ankkatarhan pihaan, josta lähdin kävelemään käytännössä tyhjää hiekkarantaa pitkin. Ei auringonpalvojia, ei rakennuksia, ei baareja, ei yksityisaluekylttejä. Mereltä kulkeutunutta tavaraa kylläkin löytyi rannasta lojumassa yllin kyllin sekä joukkosurman saaneita meduusoja. Takaisin kävellessä lämpötila alkoi nousta liiallisiin lukemiin, mutta onneksi olin varautunut vaellukselle runsailla vesimäärillä.
 
Juhannussaunaan mieleni olisi tehnyt, mutta täällä sellainen ei ole tapana ja lähihotellissa sauna oli tarkoitettu vain hotellin asiakkaille. Lopulta pääsin saunomaan Chic-nimiseen boutiquehotelliin, joka peri siitä lystistä 30 euroa. Katsoin kuitenkin, että hinta on sen väärti. Sauna oli säädetty 60:een asteeseen eikä juuri sihaissut vettä heittäessä. Löysin kuitenkin säätömahdollisuuden ja nostin puolisalaa lämpötilaa 80:een asteeseen.
 
Kiuas oli sijoitettu kiinni seinäpanelointiin, joka oli hiiltynyt. Ei nähtävästi ollut noudatettu Suomen rakennuslainsäädäntöä. Seinän paloherkkyyttä piti hieman jännittää, mutta näin pääsin tunnelmaan ja jopa nautin saunasta. Se ei missään nimessä vetänyt vertoja mökkisaunaamme, mutta paremman puutteessa kelpasi. Ramppasin vuorotellen perinteisen saunan ja vieressä olevan höyrysaunan väliä puolitoista tuntia. Tungosta ei ollut, koska olin koko tuon ajan ainoa asiakas. Lopuksi nautiskelin Korca-oluen lepotuolilla ennen poislähtöäni.
 
Tuleva viikko saattaa sisältää uusia seikkailuja. Tämän päivän kuumimmat tunnit uhrasin tiskaamiselle ja siivoamiselle.