Neljän päivän Albanian reissu alkaa olla loppusuoralla ja istun jo koneessa kotimatkalla. Tämä matka oli todellinen seikkailu ja tutkimusmatka uuteen maahan, sen ihmisiin, maisemiin ja ehkä myös joltain osin Albanian kulttuuriinkin. Aiemmat tietoni perustuivat vajaan kuukauden aikaiseen googletteluun ja sain huomata, että asiat kannattaa itse ehdottomasti kokea ennen kuin muodostaa kovin pitkälle meneviä ennakkokäsityksiä.

Myönnän, että Albanian matkani on toisaalta vasta pieni mitätön askel viisauteen, mutta se on suuri harppaus minulle itselleni. Tiivis matkaohjelmani takasi, että jokainen maassa vietetty tunti oli seikkailu, josta riittää pureskelemista pitkäksi aikaa. Jopa niin paljon, että todennäköisesti haluan maistella sitä lisää ja tilata seuraavalle lomalle uudet liput Albaniaan.

Lentokoneen laskeuduttua Tiranaan mietin kaikkea sitä, mistä olin lukenut viimeisten viikkojen aikana. Ensimmäiseksi minun piti saada vuokraamolta auto. Hieman jännitti jo etukäteen Albanian suorastaan pelottavaksi kuvattu liikenne. Kysyin kentältä englanniksi, mistä mahtaisi löytyä ”Surprise-autovuokraamo”.

Nyt murtui ensimmäinen myytti, josta olin lukenut. Albaniassa ei pärjää englannin kielellä. Marssin autovuokraamoon saamiani ohjeita noudattaen ja pitkän aidan kiertäen ja ylitin tien vilkuillen varmuuden vuoksi moneen suuntaan ja taisin vilkaista lopuksi vielä taaksekin. Tässä murtui jo toinen myytti Albanian liikenteestä, koska selvisin hengissä hienosti ensimmäisestä kadun ylityksestä. Tien toiselta puolen autovuokraamokin hyvin löytyi.

Durres oli saanut rajuja ja surullisia kolhuja äskettäin maanjäristysten vuoksi. Nähdessäni suljettuja katuja ja tolppien avulla tuettuja kerrostaloja ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin tälläisen keskelle. Poliisiautoja seisoi sortumisvaarassa olevien talojen vieressä valvomassa, etteivät ihmiset luvatta livahda koteihinsa noutamaan tavaroitaan. Elämä kuitenkin jatkuu ja myöhäisillan ruokapaikassani meren äärellä musiikki soi. Ihmiset bilettivät ja nauroivat. Minä söin friteerattuja mustekalarenkaita ja join hyvän albanialaisen oluen.

Maanjäristykset ja niiden aiheuttamat tuhot ovat ikävä tapa osoittaa rakennustaidon puutetta tai hyvän rakennustavan vastaista rakentamista. Olisikohan tässä hieman yhteistä Suomen kosteusvaurioista kärsiviin taloihin. Tosin vahinkoja ei voi toisiinsa verrata. Joitakin rakentajia oli jo pidätetty ja osa oli ehtinyt livahtaa ulkomaille pakoon. Tutustuin pariin suomalaiseen hyväntekijään lentomatkalla, jotka olivat keränneet avustustarvikkeita kotinsa menettäneille ja nyt niitä omin kustannuksin toimittivat hätää kärsiville.

Seuraavana aamuna lähdin kohti seuraavaa etappia eli Vloresia. Ennen kuitenkin ihastelin aavaa merta ja tuoksuttelin meren tuoksua ja kuuntelin kuinka aallot kohisivat rantahietikkoon. Ranta oli autio tähän aikaan vuodesta, koska joulukuu ei ole Albaniassa matkailusesonki. Muutamista hietikolla makaavista polkuveneistä ja suljetuista rantabaareista voi aavistella neljän kuukauden päähän ja nähdä rantaelämästä nauttivien lomalaisten nauttivat drinkkejä ja sivelevän aurinkorasvaa iholleen. Siinä porukassa en itseäni näe, koska minua kiinnostaa paljon enemmän mahtavat vuoret ja albanian luonto, joita en päässyt pimeässä ajaessa ihailemaan.

Matka alkoi verkkaisessa liikenteessä navigaattorista suuntaa silloin tällöin ottaen. Poliiseja tuntui olevan kaikkialla. Ilmeisesti Albanian kuuluisan villiä liikennekulttuuria pyritään kitkemään. Minäkin sain osani poliisin ohjauksesta, kun liikenneympyrässä poliisi viittoili minulle ja kehotti pysymään ulkokaistalla. Kiirettä ei minulla ollut ja siksi päätin pysähtyä siistin näköiselle huoltamolle kahville. Kahvilassa istukseli vain muutamia miehiä, jotka keskustelivat keskenään rauhallisella äänellä.

Tilasin kahvin: ”one coffee, please!” ja myyjä kysyi halusinko normaalin vai ison kahvin. Minulla ei kovin suurta kahvin tuskaa ollut ja halusin pääasiassa vain pysähtyä katsomaan paikallista kahvilakulttuuria. Siksi vastasin: ”Normaali kahvi, kiitos”, minkä jälkeen myyjä neuvoi minua menemään pöytään odottelemaan. Kohta hän kantoi pöytään pikkuruisen espresson. Olisin ehkä jaksanut juoda isommankin. Myöhemmin opin, että olisi pitänyt tilata americano.

Matka jatkui tuhdin kahvin maku suussa, kunnes autosta alkoi kuulua outo hankaava ääni ja ohitseni ajavat autoilijat viittoilivat minulle ja osoittivat auton alle. itseasiassa kaikki autoilijat ohittivat minut, koska minä vasta harjoittelin ajamaan tällä ralliradalla. Pysähdyin ja kiersin auton enkä huomannut mitään erityistä. Potkin vielä muodon vuoksi vähän renkaitakin. Kumartuessani katsomaan auton alle, toinen auto pysähtyi eteeni ja kolme tummaa ja nuorta miestä nousi autosta. He viittoilivat ja selvästi albaniaksi yrittivät tiedustella, mikä hätänä.

He huomasivat heti, että muovinen pohjapanssari roikkui maassa. Yhteistuumin käsikielellä yritettiin saada kuntoon. Vanhin miehistä keksi mikä neuvoksi ja käski nuoremman hakea jotain autosta.

Mies käveli autolle ja toi mukanaan ruuvimeisselin. Siinä vaiheessa kaksi miestä jo oli auton alla ja minua huoletti heidän likaantuvat vaatteensa. Heitä se ei tuntunut haittaavan. Meisseli ei kuitenkaan ollut ratkaisu, vaan vanhin antoi uusia ohjeita ja tällä kertaa nuorimman näköinen jo juoksi autolle ja toi muovinarua. Sillä he sitoivat pohjalevyn kiinni. Kiittelin ja kättelin miehiä, minkä jälkeen matka jatkui. Albanialaisten kuuluisa ystävällisyys tuli näin todistetuksi. 

Aamulla sain valita hotelli Regina Cityn ravintolasta useasta ruokalajista aamiaisen. Tarjoilija luetteli niin nopeasti listasta, mitä kaikkea olisi ollut tarjolla, etten pysynyt hänen perässään. Valitsin sitten viimeisen, jonka tarjoilija esitteli. Tarjoilijan saattelemana istuin pöytään odottelemaan omelettia. Näköala oli huima; kattoterassi, jossa oli uima-allas. Sen ylitse näkyi Adrian meri. Kuvasin kotiin lähetettäväksi muutamia kuvia ja mietin, että enpä ole syönyt koskaan aamiaista tällaisessa maisemassa neljän tähden hotellissa 30 euron yöhintaan.

Facebookissa on muutama mukava ryhmä Albania-kärpäsen puraisemille. Sarandan suomalaiset on ryhmä, johon kuuluu pääosin suomalaisia, joilla on asunto tai loma-asunto Sarandassa. Matkusta Albaniaan ryhmässä on muuten vain Albaniasta kiinnostuneita. Uutena ryhmänä löytyy myös Vloren suomalaiset. Ehdin jo kuukauden aikana saada ryhmistä monia hyviä vinkkejä ja niiden lisäksi sain oppaan matkalle Sarandaan.

Lähdimme rantatietä ajelemaan ja heti kaupungista päästyämme sain luovuttaa kuskin paikan oppaalle. Olisikin ollut ihan liian vaarallisen kaunis reitti ajella, kun samalla olisi pitänyt ihailla upeita ja sanoin kuvaamattomia maisemia. Jokaista kuvaa ottaessa harmittelin, ettei kännykän kamera tallenna kuvia sellaisena kuin minä ne näin. Oppaani kertoi matkan varrella, että tuossa kannattaa käydä syömässä lammasta ja seuraava ravintola oli erikoistunut johonkin muuhun kuten kalkkunaan tai naudanlihaan.

Aluksi reitti myötäili meren rantaa turkoosin sinisine rantamaisemineen ja sitten lähdettiin kiipeämään reilun kilometrin korkeuteen vuoristoon, jossa oli hieman lunta tienvarsilla. Hienoja mäntymetsiä ja huimia jyrkänteitä mutkineen, joissa piti soittaa auton torvea vastaan tuleville tiedoksi. Suomessa soitetaan torvea naamat punaisina vihasta ja Albaniassa se on enemmänkin tiedonanto olemassa olosta.

Kun lähdimme laskeutumaan vuoristosta takaisin meren rantaa kohti huomautin kuljettajalle, että tuolla rinteessä kasvaa paljon aloeveraa. Kasvien tunnistustaitoni sai kuitenkin kolauksen, kun sain tietää, että ne olivatkin aivan muuta. Kuulemma kommunismin aikana venäläiset olivat neuvoneet istuttamaan niitä sotilaallisesti tärkeisiin kohtiin maihinnousun estämiseksi. Niiden piikit vähensivät motivaatiota hyökkäykseen tai ainakin hidastivat merkittävästi vihollisten kulkemista. Vähän matkan päässä katselimme ikäänkuin sademetsän latvustoa kutistettuna. Oppaani ei osannut kertoa, mikä puulaji oli kyseessä, mutta jokin havupuu se oli joka tapauksessa. Ehkä selvitän sen vielä joskus.

Auton pohjasta kuului taas hankaava ääni. Pari päivää sitten ystävällisten albaanimiesten pohjapanssarin pikakorjaus ei ollut kestänyt ja oppaani sanoi, että tuo vika voi olla täällä vuoristoteillä vaarallinen. Niinpä aloimme etsiä huoltamoa, jossa vika voitaisiin korjata. Pian löytyikin huoltamo, joka ei ollut huoltamon näköinen. Pihalla oli kaksi miestä auton alla töissä sunnuntaista huolimatta. Oppaani puhui sujuvasti albaniaa ja selvitti vian. Miehet ryhtyivät töihin ja noin puolen tunnin kuluttua oli valmista. Hinta oli 500 lekeä eli n. 4,50 euroa. Ei enää pohjapanssari roikkunut maassa loppureissun aikana.

Matka jatkui ja näimme vielä ennen Sarandaa mm. upean putouksen, joka oli kahvilan takapihalla. Join kallion seinään asennetusta hanasta vuoristosta tulevaa kirkasta ja raikasta vettä. Pysähdyimme pienen kylän rantabulevardille ja ostimme vielä pari banaania huikopalaksi. Myrsky oli oppaan kertoman mukaan levitellyt pari vuotta sitten rantahiekat ylös kaduille. Nyt ei ollut myrskystä tietoakaan, koska aurinko paistoi reissuni jokaisena päivänä. Albaniassa aurinko paistaa reilusti yli 300 päivänä vuodessa eli lomarahoilleen saa hyvin vastinetta, mikäli auringosta sattuu pitämään.

Reilun kolmen tunnin ajomatka sujui nopeasti huimia maisemia katsellessa ja oppaan kertomuksia kuunnellessa. Sarandassa ajoimme suoraan keskustaan ja oppaalle tuttuun paikkaan syömään. Sieltä sai edullista Albanialaista perinneruokaa. Annokseni väri oli enimmäkseen vihreä kasvispitoisuudesta johtuen – pinaattia, papuja, munakoisoa ja sipulia. Keskellä oli herkullisen makuista lihaa. Nälkä siirtyi hieman kauemmaksi ja lähdimme satamaan kävelemään ja katselemaan Sarandan menoa.

Ilta alkoi hämärtyä ja keskellä toria oleva valtava joulukuusi näytti upealta valojen kimmellyksessä. Joululaulut soivat kaiuttimista ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Opas näytti minulle hotellin ja kävin varaamassa sieltä huoneen ennen itse hyppäsin auton rattiin. Vein oppaani sukulaisensa luokse kaupungin rajalle. Hieman jännitti osaanko takaisin, koska puhelimestani oli akku loppunut. Reitti oli kuitenkin melko helppo ja parkkeerasin kadun sivuun vähän matkan päähän hotellista. Vein matkalaukkuni huoneeseen ja kokemuksista viisastuneena etsin ensimmäiseksi ilmalämpöpumpun kaukosäätimen. Sen verran viileä oli tämäkin huone, kuten kaikki muutkin huoneet olivat olleet. Albaniassa ollut lattialämmityksiä ja kiviset lattiat vaativat ainakin näin talvikaudella tottumista tai sitten sisäkengät. Onneksi hotellihuoneissa olikin näitä varattuna valmiiksi.

Tarkoitukseni oli lenkkeillä iltaisin ja tutustua enemmänkin Vloraan ja Sarandaan. Olin iltaisin kuitenkin niin uupunut, ettei enää huvittanut lähteä lenkkeilemään vaan mieluummin rentouduin paikallisissa baareissa olutlasin ja jonkin kivan pikku syömisen parissa. Huumaavien maisemien ihasteleminen ja yli kilometrin korkuisia vuoristoja edestakaisin kaahaaminen tekivät tehtävänsä ja sekoittivat pään, mikä näkyi sitten väsymyksenä.  Olin siis turhaan pakannut laukkuuni lenkkarit, useamman lenkkipaidan sekä housut. Ajatus oli kuitenkin hyvä ja vieläpä mahtavan urheilullinenkin. Tunnustin kyllä kotona reissun jälkeen, etten käynyt yhdelläkään lenkillä.

Tämäkin hotelli oli erittäin siisti ja saatoin olla hotellin ainoa asiakas, koska aamupalasta sain nauttia tälläkin kertaa yksin. Poikkeavaa oli tässä hotellissa se, ettei edes henkilökuntaa näkynyt. Sain itse koota aamupalani pöydältä, muttei se haitannut, koska niinhän Suomessakin aina tehdään. Maailman parasta appelsiinimehua join parikin lasillista ja sitten kirjauduin ulos hotellista. Vein laukun autoon ja lähdin kävelemään vielä aurinkoisessa säässä ennen paluumatkaa. 

Olin kuulut Albanian katukoirista, jotka vaeltavat vapaana kaduilla. Niitä jonkin verran olinkin nähnyt, mutta jotenkin olin odottanut, että ne olisivat olleet takkuisia ja epäsiistejä. Suurin osa koirista kuitenkin oli aivan kuin seurakoiria – vain taluttajat puuttuivat. Nämä olivat leikkisiä ja hyvinvoivan oloisia eläimiä, jotka vaelsivat ihmisten joukossa tai vain istuskelivat kaduilla. Kerran näin pentukoiran haastavan leikkiä katutyöntekijän kanssa, joka lakaisi lehtiä kadulta. Koira juoksenteli lehtien perässä ja oli selvästi ihmisen seuraa vailla. Surullista. Kuulin, että koirien määrää on vähennetty keräämällä niitä kaduilta lopetettavaksi. Eläinaktivistit olisivat halunneet poistaa ongelman kevyemmin keinoin kuten steriloimalla niitä, mutta ymmärrän kyllä, että se olisi ollut paljon hitaampi ja kalliimpi tapa.

Ennen paluumatkaa kävin ostamassa autolaturin puhelimeen. Tällä reissulla oli ainainen pelko akun loppumisesta, koska navigaattori kulutti paljon virtaa. Hienoa, että toiseksi viimeisenä päivänä sain sen ostetuksi. Kauppoja olisi kyllä ollut matkan varrella ja tähänkin kauppaan kävi maksuvälineeksi eurot. Jostain vanhoista blogeista olin lukenut, ettei Albania ole mikään ostospaikka, koska ei ole kauppoja. Minä ostin jopa pipon ja nahkahanskatkin. Kävelin niin monen mielenkiintoisen kaupan ohitse, että ostan seuraavalla reissulla muutakin. Mahdollisesti kesäpaidat ja ehkä loma-asunnon. Liput varasin jo talvilomalle parin kuukauden päähän.

Vielä oli matkaa jäljellä ja seikkailu jatkui sisämaan vuoristossa. Halusin ajella eri reittiä kuin tullessa. Yllätyin siitä, kuinka hyväkuntoisia nämä ajamani tiet olivat. Olin varautunut paljon pahempaan ja huononpiin teihin. Tosin tällä reissulla ajelin vain pääväyliä pitkin. Voi olla, että seuraavalla kerralla saan kokemuksia muunkinlaisista teistä. Seuraavaksi oli suunta ylöspäin ja vähän väliä täytyi nieleskellä, koska korvat menivät lukkoon jatkuvasti. Ei ollut tien varressa merkkejä, jotka olisivat osoittaneet nousun jyrkkyyden.

Kasvillisuus muuttui ja tie mutkitteli serpentiinin omaisesti. Navigaattori teki oloni huomattavasti turvatummaksi, kun tiesin olevani oikealla reitillä. Välillä tie kapeni niin paljon, ettei olisi uskonut olevansa pääväylällä Sarandasta Tiranaan. Minun tarkoitukseni oli vielä tänään ehtiä Vloreen takaisin, koska minulla oli yksi asuntoesittely siellä. 

Eräässä ylöspäin vievässä mutkassa, jossa toisella puolella oli syvä rotko ja toisella puolella vuoren rinne kohottautui korkeuksiin, vastaan tuli pyöräilijä valtavaa vauhtia. Kohta toinen ja vielä kolmaskin pyöräilijä sivulaukkuineen suhahtivat ohitseni. Mietin vain, miten jarrut kestävät tuollaisessa vauhdissa. Mieleeni tulivat elävästi nuoruusaikojeni pyöräilyretket Norjassa, jossa oli myös kymmenen kilometrin lasketteluja kapeilla teillä. Valitettavasti vain ylä- ja alamäkiä on suunnilleen saman verran ja alamäen jälkeen yleensä alkaa matka ylöspäin. Tällaisessa maastossa joskus tasapainoaisti ja päänsisäinen vatupassi temppuilevat, koska rakennukset näyttivät olevan vinossa ja tien vieressä joki virtasi mielestäni väärään suuntaan. 

Yht’äkkiä eteeni avautui valtava vuorten ympäröimä laakso. Silmieni eteen avautuva näkymä oli kauneimpia koskaan näkemiäni. Haaveilin ja näin itseni istumassa tuolla rinteessä kiireettömästi  termarikahvia ja maisemia nautiskellen. Nyt en uskaltanut pysähtyä, koska en tiennyt kuinka paljon aikaa kuluu loppumatkalla tapaamistani ajatellen. Pakko oli jatkaa ja huokaillen lähdin laskeutumaan mutkittelevaa maantietä. Laakson pohjalla siinsi pienenä nauhana tie, jossa arvailin olevani puolen tunnin kuluttua. 

Jyrkänteen puolella oli betonista valettuja reunakkeita suistumisten ehkäisemiseksi. Matka pysähtyi yllättäen eteen ilmestyneeseen muutaman auton muodostamaan jonoon. Etummaisen auton edessä olevan betoniesteen takaa ilmestyi näkyviin lampaan pää, joka kääntyili molempiin suuntiin ennen tien ylitystä. Nämä lampaat ilmeisesti osasivat liikennesäännöt, joita lapsille on koulussa tullut useasti opetettua. Turvalliseksi tien todettuaan lammasemo ylitti tien, mutta mikä suloisinta, perässä kipitteli vikkelästi vielä pari vuonaa. Autot kohteliaasti antoivat tietä vielä muutamalle muullekin lammasperheelle ennen kuin matka pääsi jatkumaan.

Loppumatka taittui komeita maisemia katsellen pikkukylien halki. Tällaisella reissulla tajuaa, mikä merkitys olisi matkaseuralla. Yksin matkatessa voi harrastaa itsekseen puhelua ja ääneen huokailua, mutta se ei ole sama kuin ajatusten jakaminen. Sama tunne tulee hyvää elokuvaa katsellessa. Tuntuu, että lähes puolet elokuvanautinnosta häviää, kun ei voi jakaa tuntemuksia kenenkään kanssa. Onneksi tämä matka ei ollut ainutkertainen kokemus, koska jo talvilomalla lähtee vaimo mukaan uudelle matkalle.

Tämä matka oli lyhyt sukellus uuteen maahan ja sen maisemiin. Mutta nyt jo on ilman muuta selvää, että näitä haluan lisää. En voi sanoa vielä tietäväni oikeastaan mitään tästä mahtavasta vastakohtien maasta, mitä kaksipäinen kotka symboloi mystisesti. Albanian lipun hahmolla on myös vallan ja sotilaallisen mahdin symboliikkaa. Sillä on vanhat perinteet muinaisesta taikavoimia omaavasta Hindu-linnusta Bysantin aikaan ja vielä Venäjän valtiolliseksi symboliksi.

Seikkailuja riitti vielä viimeiseksikin päiväksi, kun ajoin Durresista päin tullessa ohi lentokentän risteyksestä. Onnistuin kääntymään moottoritiellä vasta ajettuani reilut kymmenen kilometriä enkä sittenkään päässyt samalle tielle takaisin. Päätin luottaa navigaattoriin, joka vei pikku teitä eteenpäin ja matka kuitenkin lyheni koko ajan. Samalla tiestö pieneni vähitellen epäilyjä herättävästi. Lopulta ajelin pientä hiekkatietä peltovainioiden keskellä eikä näkynyt ainoatakaan viittaa lentokentästä.

Sain kuitenkin rohkeutta jatkaa eteenpäin, kun kysyin vastaan pyörää taluttavalta vanhalta naiselta lentokenttää. Nainen viittoi ajamaan eteenpäin. Hieman epäilytti ymmärsiköhän nainen edes, mitä olin kysynyt. Vielä ajettuani ehkä kilometrin tulin t-risteykseen. Riemu oli ylimmillään, koska näin lentokentän. Ainut tunnelmaa latistava seikka oli korkea aita, joka erotti minut lentoasemasta. Nyt oli valittava lähdenkö kiertämään oikealle vai vasemmalle. Siinä risteyksessä miettiessäni minut ohitti vanha mersu, joka kääntyi oikealle.  

Minulla ei ollut enää aikaa lentokoneen lähtöön tuntiakaan ja piti vielä ehtiä palauttamaan vuokraauto. Silloin päätin, että jos jos koskaan! Otan tuon auton kiinni ja kysyn, olenko oikeilla jäljillä. Tähän saakka tiet olivat olleet paremmat kuin monessa kohtaa Suomessa. Tällä hevostiellä oli 30 sentin kuoppia, joiden välistä yritin kurvailla. Nyt jos olisi ollut tekohampaat, ne olisivat tippuneet suusta. Vuokra-autokin alkoi jo surettamaan. Sain kuitenkin kiinni Mersun ja ajoin rinnalle. Viittoilin kuskille ja kysyin, onko oikea suunta. Kuski ei sanonut mitään, vaan viittoili minua ajamaan hänen perässään. 

Albanialaisten ystävällisuus pelasti minut taas kerran pulasta ja pääsin lentokentälle, mutta sitten olikin jo kiire palauttaa auto ja juosta. Onneksi pääsin nopeasti läpi muodollisuuksien. Portti oli jo suljettu, mutta virkailija soitti lentokoneen henkilökunnalle ja portti aukeni. Pian istuin jo lentokoneessa ja sain hengähtää. Tänne pitää päästä pian uudelleen!