Talviloma Albaniassa 2025

Matka alkoi aamukahdeksalta bussimatkalla Jyrinkylästä Joensuuhun. Tätä kirjoittaessa lähdöstäni on kulunut jo noin 12 tuntia ja istun täpötäydessä lentokoneessa matkalla Frankfurtiin. Sinnittelen jalat mutkalla ja polvet miltei suussa, koska matkalaukku täytyi tunkea penkin alle ja sen päälle vielä läppärisalkku ja nahkarotsi. Toinen jalkani on ahdistettu laukun vasemmalle puolelle ja toista jalkaa yritän vetää sivummalle aina lentoemojen ohikulkiessa tavaravaunuineen. Ei tule mieleenkään yrittää saada lennon ajaksi kenkiä pois jaloistani saati sitten kesken matkan lähteä käymään toiletissa. Tässä istun enkä muuta voi. Voin miltei kuvitella, kuinka varpaideni välistä hiki tirskuu. Onneksi ei ole kuin reilun parin tunnin lento ja sitten kohtuullisen pitkä kävelymatka vaihtolennon portille kiirehtiessä.

Tämän kertainen Albanian seikkailuni on alkanut mukavasti enkä ole edes vielä pyörtynyt ruokamyrkytyksen seurauksena kuten viimeksi. Jätin varmuuden vuoksi väliin junan ravintolavaunun  mozzarellajuustoleivän. Olen saanut sosiaalistuakin useiden tuttujen jättäessä Joensuun talvilomaksi ja paeten junalla kohti Helsinkiä kuten minäkin. Heidän päämääränään oli nauttia kulttuuririennoista, sillä kaksi oli menossa Toton konserttiin ja yksi nauttimaan teatterista Göteborgiin. Ennestään tuntematon kohtalaisen iäkäs naisihminen istahti viereeni Imatralta ja kertoi olevansa menossa Dingoa kuuntelemaan.

Juna oli ajoissa Tikkurilan asemalla, josta oli jatkoyhteys lentoasemalle. Selvisin odottelusta viidellä minuutilla. Seisoskelemisen aikana muistui mieleen, miten kylmältä nuoruusvuosina tuntuikaan Helsingin kaduilla puhalteleva parin lämpöasteen kostea tuuli. Ehdin polvet tutisten katsella aikataulunäytön pitkiltä tuntuvia minuutteja, jotka kuitenkin vähitellen kuluivat ja vihdoin lähijuna jarrutteli asemalle.

Lentoasemalla opettelin tilaamaan Burger Kingin automaatista aterian ja yllätyin, että sen sai myös oluen kera. Syödessäni juttelin samassa pöydässä istuvan Saksan reissusta tulleen miehen kanssa Albaniasta ja huomasin, kuinka sitkeässä muutaman vuosikymmenen takaiset käsitykset ovat. Mies selvästikin yllättyi kuulemastaan, kun oikaisin hänen käsityksiään Albanian nykytilasta.

Pyyhin burgerin rasvat parrasta ja lähdin kävelemään turvatarkastukseen. Vyötä ja kelloa riisuessani mietin, miten selittäisin bensiinin säilytysaineen turvahenkilölle, kun hän pyytää minua esittelemään pullossa olevaa epäilyttävän näköistä nestettä. Bensiinin lisäainetta en löytänyt viime reissulla Albaniasta, vaikka kolusin useamman autotarvikeliikkeen. Yksikään myyjä ei ollut sellaisesta kuullutkaan. Ehkä albaanit eivät sellaista tarvitse, koska siellä ei ole talvikautta ja he voivat ajella moottoripyörillä ympärivuoden. Laukussani oleva virtapankki oli kuitenkin ainut esine, joka kiinnitti virkailijoiden huomion. Sen jouduin kaivelemaan tavaroistani, mutta sen pidemmittä tauoitta pääsin jatkamaan matkaani.

Vihdoin lento laskeutui Tiranan kentälle hieman ennen keskiyötä. Koneesta laskeutui samoin silmin sama mies, joka astui Jyrinkylässä linja-auton kyytiin 16 tuntia aiemmin. Ensimmäisenä mielessä Albanian puhelinliittymä, joten toivoin, että myymälät olisivat auki lentoasemalla näinkin myöhään. Ensimmäisenä kiirehdin kioskiin, josta olisin saanut saman liittymän kuin normaalistikin. Siellä oli myyjä tietokoneella, mutta liike oli kuulemma mennyt juuri kiinni. Seuraavaksi siis Vodafonen myymälään. Se oli auki ja nyt sain tilaisuuden vertailla minulla aina ennen ollutta One-liittymää ja nyt siis Vodafonea. Tätä kirjoittaessa olen käyttänyt sitä kolme päivää enkä toisten ota. One oli huomattavasti luotettavampi ainakin Vloressa.

Seuraavaksi vatsa kertoi, että on saatava jotain syömistä, millä jaksaisin yön yli. Tässä vaiheessa en ollut vielä varma, otanko hotellihuoneen vai kokeilenko ensimmäistä kertaa linja-autoa. Nälkä oli joka tapauksessa. Mulliria en valinnut, vaan halusin tässäkin vaihtelua ja mon chérista ostin Paninin, joka osoittautui hyväksi valinnaksi.

Nälkä lähti ja päätin kokeilla linja-autoyhteyttä Vloreen, vaikka se tuntuikin hieman jännittävältä vaihtoehdolta: albaani linja-auton kuljettaja ja ilman sääntöjä oleva pimeä ruuhkainen moottoritie. Vatsa täynnä ja kaikesta huolimatta mieli rentoutuneena lähdin etsiskelemään bussiasemaa, josta pitäisi lähteä vielä facebookin tietojen mukaan vielä yksi kyyti Vloraan.

Tietoihin oli luottamista, koska jo kaukaa näin pikkubussin tuulilasissa kyltin Vlorasta. Paksupartainen hymyilevä kuljettaja hyppäsi autosta ylos ja otti laukkuni vieden sen tavaratilaan. Ennen liikkeelle lähtöä linja-auton täyttyessä vähitellen ehdin jutella hyvän tuulisen venäläisen naisen kanssa, jolla on myös asunto Vlorassa. Siinä yhteydessä sain viestin englantia osaamattomalta taksin kuljettajalta, johon olin ollut yhteydessä Lufthansan hitaalla nettiyhteydellä. Halusin nimittäin varmistella etukäteen jatkokyytiä Vloran linja-autoasemalta kotiini. Taksin kuljettaja todennäköisesti käytti kääntäjää ja ehkä oli saanut käsityksen, että olisin tulossa jo lentoasemalta kyytiin. Ainakin niin ajattelin, koska bussin kuljettaja sai puhelun juuri lähdettyä ja sen jälkeen taaksepäin meitä matkustajia vilkuillen huusi:

-Amerikaano! Taxi!

En virkkanut mitään, koska en ollut varma kuljettajan tarkoituksesta enkä toisaalta halunnut taksilla ajella Vloraan saakka. Päätin siis istua hiljaa. Kyyti oli kylmää! Etulasi huurussa kädellä sitä välillä pyyhkien huristeltiin kaistalta toiselle. Ajattelin, että parasta, kun en tiedä ja suljin silmät. Ihme kyllä saatoin torkahtaakin, koska Vlorassa pian oltiin ja linja-auto pysähtyi. Noustessani autosta kuljettaja hyppäsi antamaan matkalaukkuni ja viittoili linja-auton taakse. Sielläpä se taksi jo olikin minua odottamassa ja pääsin kotiin. Ilmeisesti ei siis ollutkaan mitään väärinkäsitystä.  Ystävällinen kuljettaja olisi lähtiessä halunnut varmistua, olinko ehtinyt kyytiin ja olisi kertonut taksin odottavan Vloressa. Taksimies osasi englantia ja ehdimme jutella melkoisesti muutaman kilometrin matkalla. Selvisi muun muassa, että hän oli Venäjän ja Trumpin puolella näissä viime aikaisissa Ukrainan sodan tapahtumissa. Hän tuumi, ettei olisi pitänyt tukea Ukrainaa alun perinkään, koska sota on nyt pitkittynyt ja valtava määrä ihmisiä on kuollut. Halusin päästä perille enkä tuonut kovin voimakkaasti omaa näkökantaani esille.

Kotioven avattuani huoneistosta tuli sieraimiini viileän raikas tuulahdus. Olen usein ihmetellyt, miksei kostean ja kolean talven aikana ilmaannu lainkaan ummehtuneisuutta tai tunkkaisuutta. Todennäköisesti se johtuu siitä, ettei siellä rakenneta taloihin lämpöeristyksiä ja yksinkertaisten lasien sekä karmien välistä vaihtuu hyvin ilma. Tuuletus siis pelaa mainiosti. sama ilmiö toimii myös suihkuhuoneessa. Suihkun jälkeen ikkuna auki eikä mene pitkään, kun lattialta vedet ovat haihtuneet ilman lattialämmitystäkin. Kytkin sähköt ja ilmalämpöpumput päälle ja sujahdin kerraston kanssa peiton alle. Ei siis ollut aikaa tunnelmoinnille viinilasin kera, vaan mitä nopeammin nukkumaan sen parempi.

Vlogi matkasta ja toisesta reissupäivästä

Aamu tuli liian nopeasti ja lauantaipäivä meni hieman puolivaloilla, mutta kaikki tarpeelliset sain tehtyä ja muutaman muunkin asian. Päivän aloitin aamiaisella kotikatumme toisella puolella olevassa Aerial-hotellissa, koska jääkaapissa ei ollut muuta kuin valot. Kattotasanteella oleva ravintola on hieno elämys ja siellä vierailee muutenkin mielellään. Tarjoilija kertoi joidenkin asiakkaiden tulevan säännöllisesti viettämään romanttista hetkeä katsomalla meren taakse putoavaa aurinkoa ja sen satumaisilla väreillä maalaamaa taivasta. Samalla he tilaavat muutaman oluen tai viinin katsoessaan yhdessä auringon luomaa näytelmää. Minä tyydyin tällä kertaa hyvään aamiaiseen kivassa ympäristössä. Tarjoilija miellyttävästi tiedusteli, miten haluaisin munat valmistettavan ja otanko kana- vai lihanakkeja. Näin tiedän niiden olevan juuri minua varten tehtyjä ja tuoreita. Aerial-hotellin aamiainen on muutoinkin yllättävän hyvä ja monipuolinen. Jälkiruokaleivonnaisetkin tuodaan pöytään isolla lautasella ja niitä on vaikka kuinka ja paljon. Minä maistelen aina kaikkia ja viimeksi taisin syödäkin kaikki.

Aamiaisen jälkeen tuntui, että nyt väsyttäisi ja kävin sohvalla kokeilemassa tulisiko uni silmään. Se oli aivan turha toivo ja melko pian nousinkin ylös. Ajattelin aloittaa kevyesti paljastamalla Vespani peitteistä ja tarkastaa, mitä kissat olivat tykänneet foliolla vuoraamastani penkistä. Vaimoni katselee paljon kissavideoita ja oli nähnyt, kuinka kissat inhoavat tuota ritisevää ja sihisevää hopeista kalvoa. Vaimoni neuvosta päätin kokeilla tuota konstia ja se oli toiminut – ei yhtään kuraista tassun jälkeä eikä puhettakaan ulosteista, joita viimeksi jouduin hinkkaamaan penkistä.

Pumppasin renkaat, tarkistin moottoriöljyn määrän, latasin akun sekä pesaisin puolen vuoden pölyt ajopelistäni. Samalla polkaisin ruosteiseen naulaan, joka törrötti betonilattiasta. Minulla oli hyvää onnea, koska naula lävisti vain lenkkarini pohjan tai ainakin uskoin niin. Sen verran säikäytti kuitenkin, että etsin desifiointiaineen ja tarkistin asian. Kaikki oli kunnossa ja lähdin takaisin kellariin. Otin mukaani vasaran ja naputtelin naulan maata vasten. Samalla huomasin, että siellähän oli muitakin nauloja odottamassa, että rei’itän toisenkin lenkkarini.

Päivä jatkui pikku askareilla kuten parvekkeen pesulla. Ilmavirtausten mukana Saharasta lentää talvisin kerros punaista hiekkaa lattialle. Onneksi se on helposti siivottavaa ja riittää, kun muutaman sankollisen vettä heittää ja lastalla vetelee hiekat lattiakaivoon. Puoli vuotta kuivaneet pyykit keräsin ja viikkailin parhaan taitoni mukaan kaappeihin. Sanomista siitä kyllä arvatenkin tulee, koska en ole oppinut KonMarittamista vieläkään. Tein sen siitä huolimatta.

Sitten olikin jo nälkä ja kävin lähipizzeriassa syömässä napolilaisen pizzan. Huvitti, kun istuin ravintolassa ja sain seurata, kuinka kanat piipersivät jalkakäytävällä aivan vierestäni. Samana päivänä käväisin keskustassa Vespalla etsimässä kaupasta paristoja ja näin, kuinka hevoset vaelsivat liikenteen seassa vapaina. Tämä on sitä Albanian styleä, jonka mukaan kissat ja koiratkin ovat oppineet paremmin liikennesäännöt kuin autoilevat ihmiset. Albanian liikennehän on tunnetusti melko villiä, mutta yleensä kaikki menee siitä huolimatta hyvin. Ihmiset ovat kohteliaita ja päästävät kyllä liikenneympyrään, kun vain työntää auton nokan rohkeasti toisten autojen väliin.

Vlogi kolmannesta päivästä

Sunnuntaiaamuna satoi. Selasin vähän väliin sääennustuksia ja katselin taivaalla vaeltavia pilviä. Tarkoitukseni oli ajaa Kreikkaan, mutta viileähkössä säässä ei olisi mukavaa kastua. Uskalsin kuitenkin lähteä liikenteeseen ja ajaa hurautin Igoumenitsaan reilussa kolmessa tunnissa. Albanian rivieraksi sanottua reittiä on kokemisen ja näkemisen arvoista ajella. Tie mutkittelee vuoren rinteitä edestakaisin Adrian- ja Joonianmeren rantoja pitkin häviten joskus sisämaahankin päin. Joskus on vaikeuksia erottaa taivaan ja meren horisontin rajaa toisistaan. Todellisuudentaju on hukassa, kun pilvet leijailevat vuorten huippujen alapuolella eikä oikein tiedä mennäänkö ylös- vai alaspäin. Jokaisen mutkan takana saattaa olla lammas- tai vuohilauma. Saattaa mutkan takaa vastaan tulla myös lehmäkin, josta on usein varoitusmerkkejäkin. Siellä täällä näkyi upeita hiekkarantoja, jotka tähän aikaan vuodesta olivat tietenkin tyhjiä. Kirsikkapuut olivat alkaneet juuri kukkia. En ole aiemmin tajunnutkaan, kuinka paljon ainakin Etelä-Albaniassa viljellään kirsikoita.

Lähellä Sarandaa päätin pitää pienen tauon ja pysähdyin kahvilaan, jossa nautin elämäni pahimman makuisen cappucinon. Kaiken lisäksi se oli kylmää. En ymmärrä, miten kahvikoneesta saa aikaiseksi kylmää kahvia. Samalla pysähdyksellä varasin Igoumenitsasta hotellihuoneen, joka osoittautui hyväksi valinnaksi. Selefkos Palace sijaitsi hieman syrjemmässä itse kaupungista eikä liikenteen melu häirinnyt yöllä ja huonekin oli erittäin siisti. Lämmintä vettä ei vain tullut kuin valuttamalla ja odottelemalla. Hotellin työntekijä suositteli minulle ruokapaikkaa, jonne päätin kävellä Google mapsin opastaessa. Tuntui ihmeelliseltä, ettei kaduilla liikkunut autoja. Maailma oli pysähtynyt Igoumenitsassa. Jotain elämää kuitenkin, koska kadunvarsien kahviloissa oli paikallisia miehiä maailmaa parantamassa ja muutama nuori harrastamassa sosiaalistumista. Tavern Karakoulak osoittautui hyväksi ruokapaikaksi, jossa sai hyvää palvelua ja kanavarras salaatteineen oli maistuvaa. Muistin kiittää hotellilla hyvästä suosituksesta.

Vlogi neljännestä päivästä

Hotellin aamiainen oli kattohuoneistossa ja voin vain kuvitella, miten kiva olisi ollut juoda aamukahvinsa kattoterassilla auringon paisteessa. Nytkin aurinko paistoi, mutta aamuilma oli sen verran terävän viileää, ettei tehnyt mieli mennä ulos aamiaiselle. Jos edellisenä päivänä ajomatkalla nauttimani kahvi oli kylmää, niin nyt oli kaikki haaleaa. Hieman tympeää oli syödä makkaroita ja paistettuja kananmunia kylmänä. Tällä Albanian reissullani kävin pari kertaa syömässä aamiaista naapurihotellissani Vlorassa ja siellä kananmunat ja makkarat paistettiin juuri minua varten. Eroa on siis aamiaisissa, mutta onneksi fiilistäni nosti ystävällinen tarjoilija, joka heti tuli kysymään haluaisinko kahvia. Oletin, että ainakin se olisi kuumaa ja niin se olikin.  Tarjoilija toi vielä toisenkin kupillisen hyvää cappuchinoa.

Täytyy tunnustaa, etten ollut Kreikassa aiemmin käynyt enkä nytkään väitä tuntevani sitä yhtään paremmin. Lähdin yhden yön jälkeen aamulla takaisin Albaniaan. Kävin kuitenkin Igoumenitsan keskustan rantabulevardilla vielä pyörähtämässä ja kävelemässä meren rannassa. Meri oli ihan eri oloinen kuin Vlorassa eikä aavaa merta juuri näkynyt. Korfun saari nimittäin toimii aallonmurtajana. Maisemat toivat mieleen ensimmäiseksi Odysseyksen seikkailut sekä Teletappikukkulat. Meren tyyneys oli huomionarvoista. Vlorassa meri on vain hyvin harvoin niin rauhallinen kuin nyt Igoumenitsassa.

Kesällä on tarkoitus tulla käymään uudelleen Kreikassa ja olla hieman pidempään. Ehdoton käyntipaikka on ainakin Meteoran luostari, josta olen nähnyt huimia kuvia. Albaniasta on mukava tehdä pistoja ympärillä oleviin valtioihin ja Italiaankin pääsee helposti laivalla.

Paluumatka Kreikan puolelta meni vielä nopeammin kuin mennessä eikä tullissakaan joutunut odottelemaan. Skootteri alkoi suorastaan janoamaan reippaampaa matkantekoa mutkatiellä. Suunnitelmissani oli pysähtyä kuvaamaan Bratajin kylässä olevaa Ura e Bratit -nimistä kivisiltaa, joka on peräisin 16. vuosituhannelta. Pilvet olivat kuitenkin jääneet ympäröivien lumihuippuisten pilvien vangeiksi ja alkoi tiputella vettä. Käänsin Vespan kaasukahvaa ja selvisin melkein kastumatta Vloraan asti. Sääennusteen mukaan loppuviikon pitäisi olla aurinkoista ja päätin tehdä uuden reissun tälle suunnalle.

Kotiin päästyä huokaisin hetken ja keittelin kahvit. Pian jo googlettelin sopivaa ruokapaikkaa, sillä eihän sitä lomalla malta pidempään paikallaan olla. Sitä paitsi reissupäivän päätteeksi alkoi jo nälkäkin kurnia. Googletin hyviä arviointeja saaneen ravintolan Kaninësta, joka on historiallinen kylä Vloran yläpuolella. Kaninëssa on 1200-luvulla rakennettu linna, jonka osmanit valloittivat parin sadan vuoden päästä rakentamisesta. Nykyään linna on raunioina, mutta käymisen arvoinen kohde silti.

Linnan lähellä sijaitsee myös rauhallinen ja erittäin idyllinen kylä vanhoine rakennuksineen. Sieltä on hulppeat näköalat Vloran lahdelle. Ensimmäisillä Albanian käyntikerroilla tuo Ballkoni e Vlores on jäänyt kokematta, koska sinne johtava ajoramppi on todella jyrkkä. Matalan maavaran autoilla saattaisi keulan pelti ottaa kiinni maahan rampille käännyttäessä. Nyt hurautin Vespalla vauhdilla ylös ravintolan parkkiin. Sieltä paljastui kiviravintola, jossa oli linnamainen tunnelma holvikaarineen ja upeine maisemineen.

Palvelu oli mahtavaa ja talo tarjosi minulle vielä toisen oluenkin. Tarkoituksenani on maistella mahdollisimman Albanian perinteisiä ruokalajeja ja nyt oli Pule fshati me pilafin vuoro. Suomeksi se olisi jotakuinkin vapaasti käännettynä kanaa riisipedillä. Riisikin oli todella maukasta ja riisin päälle oli levitelty käytännössä kokonainen kana päätä ja varpaita lukuun ottamatta. Joidenkin osien kohdalla en osaa sanoa, mitä minä söin ja joissakin paloissa ei ollut juurikaan syötävää. Ehkä palat olisi pitänyt järsiä sormilla pidellen. Veitsellä ja haarukalla homma ei tuntunut sujuvan parhaalla mahdollisella tavalla. Hyvää se oli kuitenkin.

Jälkiruoaksi tilasin kahvin ja baklavan, mutta baklavaa ei ollut saatavissa. Sen sijaan sain aimoannoksen mansikoilla koristeltua asudea, jonka kerrottiin olevan Kaninësta peräisin oleva jälkiruoka. Sen ulkonäkö ei ollut kovin mairitteleva, mutta maku oli mahtava. Ruokailun jälkeen olisi pyörimällä liikkuminen kenties ollut helpompaa kuin kävely. Jotenkuten pääsin kuitenkin raahautumaan Vespalle. En hetkeen muista syöneeni yhtä paljon.

Vlogi viidennestä päivästä

Tänään on asioiden hoito- ja virastopäivä. Albaniassa asioiden hoitaminen ei aina hoidu kuin Strömsössä. Englannin kielitaito ei yleensä ole aikuisilla kovin korkealla tasolla edes virastoissa, vaan usein joudutaan hakemaan takahuoneesta joku kielitaitoinen apuun. Nuoret osaavat yleensä hyvin englantia ja aikuiset sitä vastoin oman kielen lisäksi puhuvat Italiaa. Itse en ole oppinut albaniaksi sanomaan kuin joitakin fraaseja, mutta niillä ei asiat hoidu – hymyn saa kyllä ihmisten kasvoille.

Ensimmäiseksi kuitenkin lähden pirteälle aamulenkille, joka kulkee reilun kolmen  kilometrin kierroksen meren rantaan lintujen laulun säestämänä. Tavoitteena minulla on jaksaa juosta se joskus kokonaan. Alkumatka on alamäkeä, joka muuttuu tasaiseksi kevyen liikenteen väyläksi merenrannassa. Loppumatka on jyrkkää ja loputtomalta tuntuvaa ylämäkeä, mutta vielä joskus juoksen sen ylös asti. Ehkä jo ensi kesänä.

Tänään olisi tavoitteenani saada oleskelulupa, jonka turvin saisin rekisteröityä Vespani Albanian rekisteriin. Ensimmäinen vierailtava toimisto on Civil Registry Office, joka ei ollutkaan tavallinen toimisto. Asiointiluukku löytyi yllättäen virastorakennuksen takaa. Virkailija avasi ikkunan ja ojensin asiakirjat virkailijalle kaltereiden välistä. Ne eivät kuitenkaan kelvanneet ja sain häneltä ohjeet käydä notaarilla otattamassa todistetut kopiot asiakirjoista. Etsin lähimmän asianajajatoimiston ja kerroin asiani. Virkailija kertoi papereihin tutustuttuaan, että minun pitää olla yhteydessä sopimuksen tehneeseen notaariin.

Hetken jo mietin, että nytpä tämä kävi hankalaksi, sillä kyseisellä henkilöllä on toimisto 150 kilometrin päässä Tiranassa. En kuitenkaan heti luovuttanut, vaan marssin naapuritoimistoon ja esitin siellä asiani. Yllättäen sainkin ongelmitta käteeni leimoin oikeaksi todistetut kopiot. Hyppäsin taas Vespan selkään ja ajelin kalteritoimistoon. Sain kuitenkin taas bumerangina paperit takaisin, koska niistä puuttui kopio passistani. Tein saman kierroksen uudelleen notaarin luona. Päätään pudistellen hän kopioi passini ja liitti kopion muihin asiakirjoihin. Sittenpä asiakirjat kelpasivatkin siviilirekisterin virkailijalle ja hän sanoi kirjoittavansa paperit loppuun.

Seuraavaksi ajelin satamassa sijaitsevaan maahanmuuttovirastoon, jossa odottelin tunnin verran siivilirekisteritoimiston asiakirjojen kirjautumista järjestelmään. Sitten minut kutsuttiin sisään antamaan sormenjälkeni ja yllättäen kaikki olikin kunnossa. Kesällä voin kuulemma hakea oleskelulupani ja minun pitäisi pystyä rekisteröimään Vespani Albanian kilpiin.

Juhlahetken palkitsin cappuccinolla kahvilassa, jossa en saanut itse kantaa kahviani ja leivostani pöytään, vaan sitä varten hälytettiin tarjoilija. Kävelin sitten yhtämatkaa tarjoilijan kanssa pöytään. Nautiskelin kiireettömästi kahvin ja kävin rantapuistossa kävelemässä. Siellä on mielenkiintoinen ruohopeitteinen kukkula, jolle johtavia portaita ei pääse hengästymättä nousemaan. Sieltä saa napsittua hyviä panoraamakuvia Vloran rannasta, joka onkin hyvin kuvauksellinen.

Päätin vielä ajella iltapäivän ratoksi noin 7 kilometriä Vloran keskustasta Kaninëën. Se on erittäin viehättävä pikkukylä, jossa aika vaikuttaa pysähtyneen. Kylän talot ovat molemmin puolin kapeaa ja mutkittelevaa tietä 400 metriä meren yläpuolella. Muutamia ihmisiä käveleksi raittia pitkin ja jopa nuorisoa oli istuskelemassa tien laitamilla. Olen aivan ihastunut tähän pieneen yhdyskuntaan, joka on ainutlaatuinen pala Albanian historiaa ja huikaisevia maisemia. Siellä on käytävä joka kerta Vlorassa ollessani. Niin pientä kylää ei taida löytyäkään Albaniasta, ettei moskeijaa olisi sinne rakennettu. Kaninëssakin sellainen on. 

Kaninë tunnetaan etenkin linnan raunioista (Kalaja ë Kaninë), jotka sijaitsevat kylän korkeimmalla paikalla. Sieltä on upeat näköalat Vloran suuntaan etenkin auringonlaskun aikaan. Linna on saanut alkunsa muinaisesta asutuksesta jo ennen ajanlaskun alkua. Italian joukkojen pommituksissa ensimmäisessä maailmansodassa ja Vloran sodassa linna vaurioitui suunnilleen nykyiseen  muotoonsa. Vloran sodassa vuonna 1920 Albania ajoi pois italialaiset sotilaat, jotka olivat ottaneet hallintaansa Vloran sataman.

Linnan raunioille pääsee helpoimmin autolla, mutta parhaimman elämyksen saa nousemalla kylänraitilta ajan patinoimia kiviportaita. Niiden alkupistettä ei ollut merkitty mitenkään ainakaan vielä 2025 maaliskuussa, joten tarkkaavainen matkailija löytää ne sattumalta. Portaita kapuamalla saa hyvän käsityksen Kaninën kylästä. Samalla pääsee tarkastelemaan asuinrakennusten takapihoja ja kivipuutarhoja, jotka voisivat olla ihan yhtä hyvin 50-luvulta tai jopa vieläkin kauempaa. Kieltämättä näissä tilanteissa tulee hieman ”stalkkarifiilis” eikä viitsi kovin tarkasti jäädä katselemaan tai saati kuvailemaan. 

Kiertely vanhoilla linnan raunioilla tuntuu siltä kuin astuisi vuosisatoja ajassa taaksepäin. Rapautuneet kiviseinät kuiskivat tarinoita menneistä ajoista ja jokainen sortunut rakennelma herättelee mielikuvitusta.  Voi miltei kuulla, kuinka muinaisten sotilaiden raskaat askeleet kumahtelevat sotavarusteissa. On helppoa maalailla mielessään, kuinka  täällä on joskus käyty taisteluita, juhlittu voittoja ja eletty arkea.

Tunnelma on yhtä aikaa mystinen ja rauhoittava. Linnan pihamaalla kasvanut ruoho heiluu hiljaa kuin nyökäten menneisyydelle ja hämärtyvässä illassa raunioiden varjot venyvät kuin muistot, joita aika ei ole pystynyt täysin pyyhkimään pois. Se on paikka, jossa mennyt ja nykyhetki kohtaavat ja jossa mielikuvitus saa siivet.

Vlogi kuudennesta päivästä

Olin asettanut tälle lomalle muutamia tavoitteita, jotka alkavat olla miltei toteutuneet. Minusta Albania on omimmillaan reippureissaajille – siis sellaisille ihmisille, jotka haluavat tehdä lomastaan omanlaisensa ja touhuta sekä tutustua itsenäisesti maahan, kulttuuriin ja ihmisiin. Onhan nykyään jo Albaniassakin mahdollisuus all inclusive -lomille, mutta ne eivät ole minua varten.

Ensimmäinen tavoitteeni oli käväistä tunnustelureissulla Kreikan puolella. Toiseksi minun piti hoidella virastoasioita oleskeluluvan saamiseksi ja kolmas tavoitteeni on tänään toteutumassa.  Aurinko on noussut pilvettömälle taivaalle ja on loistava päivä käydä tutustumassa Ura e Bratit -siltaan.

Olemme useasti ajaneet Bratajissa kivisillan infokyltin ohitse ja vilkuilleet alas joelle toivoen, että silta edes vähän vilahtaisi silmissämme. Vaimo muistaa tällöin muistutella, että katsohan tietä äläkä muualle. Bratajissa on hyvä mahdollisuus tömäyttää suureen ja vanhaan puuhun, joka sijaitsee kylän keskellä kaistojen välissä.

Pakkasin kuvauslaitteeni ja lähdin matkaan. Matkalla pysähdyin huoltoasemalle tankkaamaan tai Albaniassahan ei saa itse tankata, vaan aina palvelu pelaa. Ei ehdi kypärää päästä riisua, niin jo ollaan kyselemässä, paljonko laitetaan. Tämä palvelukäytäntö on hieman kiusallista, koska Vespaa ei pysty tottunutkaan tankkaamaan ilman bensiinin läikkymistä. Vaikka kuinka yritän ohjeistaa palvelumyyjiä olemaan tarkkana, he sinnikkäästi yrittävät tankata viimeiseen millilitraan saakka ja vielä niin, että veloitukseksi tulisi tasasumma. On helppo arvata, mitä tapahtuu, kun myyjä katsoo mittaria juuri silloin, kun pitäisi katsoa tankin aukkoa. Huomioni kiinnittyi tankkauksen aikaan huoltoaseman baarista kantautuvaan voimakkaaseen musiikkiin. Albaniassa toki musiikki soi kovalla kaikkialla, mutta nyt erikoiseksi tilanteen teki sisällä tanssahteleva kassarouva, joka jamitteli ihan kunnolla. 

Pyyhittyäni tankin ympäristön bensiinistä jatkoin matkaa. Pian edessäni hidasteli voimakkaasti savuttava pakettiauto. Auton takaikkunat olivat teipattu Vlorasta olevalla valokuvalla. Olen ihmetellyt, mikä merkitys on meren rannassa noin kymmenen metriä halkaisijaltaan olevalla betoniympyrällä. Välillä ympyrä on veden alla ja välillä se näkyy hyvin. En ole ottanut selvää, onko Välimeressä vuorovesi-ilmiötä. Selitys suurelle ympyrälle selvisi teippauksessa olevasta valokuvasta. Se on helikopterin laskeutumispaikka.

Ohitin pakettiauton ja ihastelin vuoristomaisemia sekä suuria lammaslaumoja, joita oli matkan varrella. Matkan varrella näin myös useita siltoja, joista osa oli sellaisessa kunnossa, etten olisi uskaltanut lähteä kokeilemaan sillan kestävyyttä. Pian olin perillä ja parkkeerasin sillasta kertovan infotaulun viereen. Lähdin tepastelemaan opastusnuolen mukaiseen suuntaan repussani kuvausvälineet ja juomista.

Tyypilliseen albaanitapaan muita opasteita ei enää sitten ollutkaan missään. Ilmeisesti suunnistaminen on verissä albaaneilla. Minä olin epävarma reitistä useaan otteeseen ennen kuin olin perillä. Kiitin valintaani lähteä paksupohjaisilla kengillä, sillä lenkkareilla olisi nyrjähdysvaara ollut todella suuri teräväreunaisilla nyrkin kokoisilla kivenlohkareilla kävellessä.

Upea silta sieltä vihdoin löytyi ja juuri kun olin kaivamassa kameraa laukusta, vilahti sillalle mies kahden aasinsa kanssa. Menetin unelmahetken ja ehdin kuvaamaan aasimiehen vasta viime metreillä sillan toisessa päässä. On niin totta, että paras kamera on kamera, joka on mukana ja nopeasti käytettävissä. Kuvaustilanteet tulevat aina yllättäen ja usein silloin kun niitä ei osaa odottaa. 

Ihastelin ja kuvailin siltaa ja sen miljöötä parikin tuntia miettien, miten ihmeessä tuollainen kivimuodostelma voidaan rakentaa kantavaksi. Salaisuus on ilmeisesti jykevissä kivikaarissa, jotka kurottuvat yli vihreiden vesien. Jokainen kivenlohkare kertoo tarinoita paimenista, kauppiaista ja muista kulkijoista, jotka ovat astelleet sen yli kuten äskeinen mies aasinsa kanssa. Sillan kaari, joka yhdistää menneen ja nykyhetken, muistuttaa, että jotkin rakenteet eivät ole vain kiveä, vaan myös muistoja ja myyttejä.

Minusta olisi joku saanut hyviä videoklippejä vlogeihinsa, kun kontaten alaspäin rinnettä peruuttelin ja sain kasveista piikkejä sormiini. Piikkejä riitti nypittäviksi vielä juomatauollakin jokivarressa.

Jokivarresta oli melkoinen kiipeäminen  takaisin Vespalle. Täytyy tunnustaa, että pohkeet olivat kipeänä seuraavana aamuna. Ulkoileminen oli saanut vatsan tuntumaan tyhjältä, joten päätin kurvata kotimatkan varrelta Amantiaan johtavalle sivutielle. Olin Googlettanut, että tien varressa olisi kivan oloinen ravintola ja sinne siis suuntasin. Tie oli upea ja minun piti pysähtyä useasti kuvaamaan maisemia, jollaisia en muka ollut aiemmin nähnyt. Albania on siitä ihmeellinen maa, että koko ajan tulee tunne ja huoli kuvaamattomista paikoista.

Shpella Vajzë on kallion sisään rakennettu ravintola. Ravintolassa tuntui siltä, että kallio oli kasvanut ravintolan sisälle. Kiven elottomasta luonteesta tietoisena ensimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi. Ruokalistalta löysin vain kaksi varsinaista pääruokaa, joiden ympärille voi rakentaa lisukkeista kokonaisen ja monipuolisen aterian. Toinen pääruoka oli 1 kilo lihaa ja toinen Village chicken. Tilasin kanavaihtoehdon ja kreikkalaisen salaatin. Odotellessa minulla oli hyvää aikaa seurailla ravintolan elämänmenoa. Tarjoilijoina oli nuoria, todennäköisesti murrosikäisiä poikia. Olen saman havainnon tehnyt muuallakin Albaniassa. Albaniassa perheravintoloilta vaikuttavissa paikoissa nuoret tarjoilevat myös alkoholijuomia.

Naapuripöydässä oli kolmen miehen seurue, jotka habitukseltaan näyttivät elämää nähneiltä työmiehiltä. Yksi heistä selasi paksua setelinippua, joista antoi maksun tarjoilijalle. Yksi miehistä jakoi hygieniasta piittaamattomasti omin sormin kilon liha-annoksen seurueen kesken. Silloin tällöin tulee miettineeksi albanialaisen keittiön hygieenisuutta, mutta neljä vuotta tässä mahtavassa maassa matkanneena voin todeta, ettei minulla ole koskaan tullut ruoasta minkäänlaisia oireita. Kana-ateriani oli taas kerran hyvä ja olen opetellut syömään rapeaksi paistettua kanan nahkaakin.

Illalla Vlorassa kävin vielä iltaxhirolla, jottei varmasti tästäkään päivästä jäisi mitään kokematta. Xhiro on päivittäin toistuva tapahtuma, jossa kaikki kynnelle kykenevät laittavat illaksi kivaa päälleen ja lähtevät kävelemään kaupungille. Tämä on ikärajaton tapahtuma, koska ainakin kolmen sukupolven edustajia näkee ulkoilemassa. Osa erkanee syömään ravintoloihin, osa käy ottamassa muutaman drinksun pubissa tai osa muuten vain kävelee kaupungilla. Minusta tämä on erittäin viehättävä perinne varsinkin eri-ikäisten kävelijöiden vuoksi.

Vlogi seitsemännestä päivästä

Merestä nauttiminen on monilla ihmisillä syy lähteä matkaan Välimerelle. Minä ajattelin omistaa viimeisen päivän Vlorassa merenrannalle, vaikka itse en viihdykään rannalla auringonotossa. Tosin maaliskuun alku ei muutoinkaan ole vielä otollinen aika Albaniassa rantaelämälle, koska vesi on kohtuullisen viileää ja säätkin ovat vielä varsin keväisiä talvisateiden jälkeen. 

Kreikassa käynnin, virastoasioiden hoitamisen sekä Bratajin sillan näkemisen lisäksi viimeinen tavoitteeni talvilomalle oli käydä katsomassa, missä vaiheessa on Vloren lentokentän valmistuminen. Tästä syystä en tyytynyt tutustumaan Vloran kaupunkialueen rantoihin vaan suuntasin ensin hieman kauemmas ajatuksena ajaa lentokenttätyömaan ohitse.

Olemme odottaneet Vloran kentän valmistumista ristiriitaisin tuntein. Se helpottaisi loma-asunnolle matkustamista, kun ei tarvitsisi ajella Tiranasta paria tuntia eikä varailla sieltä hotelleja aikaisia tai myöhäisiä lentoja varten. Toisaalta huolestuttaa, mikä merkitys lentokentällä on läheisyydessä sijaitsevan linturikkaan kosteikon tulevaisuuteen. Kolmantena askarruttaa, säilyykö Vloran luonne tavallisena kaupunkina vai kehittyykö siitä Sarandan ja Dürresin kaltaina turistikeskus. 

Lähdin Vespalla matkaan ja osuin kohtuullisen suureen ruuhkaan kaupungilla, mutta olin jo tottunut Albanian liikennekulttuuriin. Skootterilla on hyvän näkyvyyden vuoksi turvallisen tuntuista pujotella autojenkin välissä. Selvästikin Albaniassa kunnioitetaan skoottereita ja autoilijat tuntuvat mielellään tekevän tilaa niille liikenteessä. Motoristit käyttävät harvoin kypärää tai muita suojavarusteita Albaniassa. Kun näkee kypärällä varustetun motoristin, ajopeli on todennäköisesti rekisteröity toiseen maahan tai sitten turisti on vuokrannut skootterin.

Rakenteilla olevan lentokentän tiellä oli runsaasti raskasta liikennettä ja työmaa näytti olevan tukevasti vartioitu. En siis jäänyt odottelemaan, että minulta kysellään aikeista, vaan jatkoin eteenpäin Googlen osoittamalla oikoreitillä merenrantaan. En jaksa uskoa, että kenttä otetaan lupauksista huolimatta käyttöön vielä 2025 kesällä. Tosin eihän sitä tiedä, miten vauhdilla työt etenevät. 

Aidattua kiitoradan vartta ajellessa tuli taas kerran todistettua, ettei Googlen lyhimmän reitin opastuksella pitäisi lähteä yhtään mihinkään ellei tutustu tarkemmin reittiin etukäteen. Huomasin, ettei Vespa ole omimmillaan nyrkin kokoisia teräväreunaisia kivenmurikoita väistellessä. Sitkeydellä ja mielen tyyneydellä otin kuitenkin haasteen vastaan ja muutamien kirosanojen voimalla pääsin kuin pääsinkin hieman paremmalle tielle ja sen jälkeen vielä paremmalle tielle. Pian ajelin jo ruutukaavan mukaista pikkukylän raittia eteenpäin.

Albanian kahvilakulttuurin voima tuli todistettua tässäkin kylässä. Olipa miten pieni kylä hyvänsä, kahvila sieltä löytyy varmasti niin kuin tästä Poro-nimisestä kylästä. Albanian kielestä löytyy useita sanoja, joilla on sama kirjoitusasu kuin suomalaisilla sanoilla. Tällaisia homonyymejä ovat esimerkiksi Ura= silta, lumi=joki, joo=ei ja Lapa=räkä vain muutamia mainitakseni.

Tarkoitukseni oli käväistä tällä ajomatkalla kuvaamassa viittä hyvin säilynyttä suurta bunkkeria. Albaniassa on satoja tuhansia bunkkereita, jotka rakennettiin kommustidiktatuurin aikana vuosina 1960 – 1980. Bunkkereita löytyy rannoilta, vuorilta, kaupungeista, pihoilta ja pelloilta – käytännössä kaikkialta, mistä vain kuvitella saattaa. Tällä kertaa tie bunkkereiden luo estyi, koska tie oli niin huonokuntoinen. En viitsinyt lähteä testaamaan ajotaitojani, joten käännyin takaisin ja suuntasin pisimmälle tiedossani olevalle hiekkarannalle (Plazhi Delisuf).

Kävin kerran aiemminkin tällä rannalla kävelemässä. Silloin tein useiden kilometrien lenkin Vjosa-joen suistoalueelle. Nyt tyydyin vain nautiskelemaan iltapäiväauringosta ja äänestä, joka syntyy aaltojen kahahtaessa hiekkarantaan. 

Täältä kiirehdin nopeinta reittiä takaisin kaupungin rannoille katselemaan auringonlaskua. Kurvasin Saint Tropez -ravintolan parkkipaikalle, otin dronen reppuun ja lähdin kävelemään kohti upeaa ilta-aurinkoa. Oli kiva katsella ihmisiä, joilla ei ollut kiirettä mihinkään. Jotkut olivat selvästi ulottaneet Xhiron (iltakävely) tänne asti. Jotkut hölkkäilivät rennoin askelin. Jotkut istuskelivat rantabaarien terasseilla keskustellen ystävien kanssa. Muutamat pariskunnat kävelivät käsikädessä rantahiekalla seuraten auringon tippumista horisonttiin ja katsellen auringonsiltaa. 

En olisi malttanut lähteä tästä upeasta hetkestä pois, mutta nälkä alkoi kurnia. Tein virheen, joka hieman latisti viimeisen illan tunnelmaa. Päätin nimittäin käydä kaupungilla syömässä. Halusin vielä nähdä auringon viime säteet ennen illan pimeyttä ja pysähdyin Bar Pizzeria Sunsetin parkkialueen reunamille. En ehtinyt kunnolla kypärää riisua, kun vartija käveli minua kohti. Oletin, että hän tulee perimään maksun pysäköinnistä, mutta hän neuvoikin minua pysäköimään lähelle sisäänkäyntiä. Hän selitti, että se on parempi paikka eikä edes maksua perinyt, vaikka tämä parkkialue on yleensä maksullinen. Näin tuli taas todistettua, että skootterit ovat Albaniassa arvostettuja ja kunnioitettuja ajopelejä. 

Virheelliseksi ruokailupaikan valinta osoittautui siksi, että Sunsetissa oli alkamassa lastenjuhlat. Se merkitsi sitä, että pitsaani syödessä ympärilläni juoksenteli villikkoja, joiden huoltajia lasten meluaminen ei näemmä haitannut. Minulla sitä vastoin tuli arkityö mieleen ja haarukoinkin pitsani vauhdilla parin oluen kera suuhuni, minkä jälkeen poistuin paikalta omalle rauhalliselle loma-asunnolleni.