Autolla Albaniaan

Autolla Albaniaan

"Once in a lifetime"

  • Matka alkaa näistä maisemista..

  • Reissulaiset

  • .. Ja tänne pääsin!

Matka alkaa 8.7.2020 elleivät rajat sulkeudu Covid 19:n vuoksi kauttakulkumaissa ennen sitä. Päivitän tätä blogia matkan edetessä sitä mukaa, kun on kirjoittamiselle aikaa.

Seuraavassa osiossa on matkaa suunnitteleville tärkeitä tietoja.

Kesäkuun alun lentomme peruuntuivat kuten tuhansilla muillakin matkailijoilla. Harmillista, koska meidän oli tarkoitus päästä Norwegianin aloittamilla suorilla lennoilla Albaniaan. Lentoaika olisi ollut miltei puolet lyhyempi kuin aikaisemmin. Optimistisesti toivoin, että jospa kuitenkin vielä tänä kesänä pääsisimme matkaan. Kuukauden ajan seurailin ja odottelin matkustusrajoitteiden vapautumista ja rajojen avaamista. Lentoja ei oikein löytynyt ja jos löytyikin, ne olivat joko turhan kalliita tai lukuisten vaihtojen vuoksi hankalia. Jos niitä uskaltaisi varata,  saisi jännittää varausten peruuntumista. 

 

Meidän tuleva Albanian kakkos– /eläkekotimme on odottanut viimeistelyä ja kalustamista, joten tarve päästä Albaniaan on polttava. Facebookin palstoilta selvisi, että myös omalla autolla on matkan voinut taittaa j perillekin ihmiset olivat kuulemma päässeet. Jonkinlainen pieni seikkailija heräsi minussa enkä enää pitänytkään mahdottomana kokeilla taittaa 3500 kilometrin matkaa omalla autolla. Kerroin rohkeasta ajatuksestani ”Once in a lifetime” ylpeänä vaimolle. Hän totesi välittömästä, ettei jaksa niin pitkää matkaa istua autossa. Sen jälkeen palasin nöyränä vielä muutamaksi päiväksi lentoyhtiöiden sivuja selaamaan, kunnes taas aloin varovasti ajatella: ”Entäs jos kuitenkin”.  

Palasin Facebookin Albania-ryhmiin ja sain sieltä rohkaisevia kommentteja siitä, kuinka reissut olivat sujuneet hyvin. Yksi sivuston jäsen on matkannut jo 8 kertaa läpi Euroopan päästäkseen lomalle Albaniaan ja nyt hän oli jälleen lähdössä matkaan. Ensikertalaisena tuntuisi uhkarohkealtakin lähteä yksin ja ylittää nopeasti laskettuna kahdeksan valtioiden rajat. Niinpä päätin kysäistä, mitä mieltä hän olisi, jos lähtisin ”peesiin” opettelemaan mm. rajakäytäntöjä.  

 

Pian olimmekin suunnittelemassa matkaohjelmaa tai oikeastaan hän sen suunnitteli ja minä totesin suunnitelman hyväksi, koska en oikein muutakaan osannut sanoa. Lautta on Tallinnassa hieman puolenyön jälkeen. Siitä ajamme Baltian läpi yön aikana niin, että heilahtaa. Ennen Puolan rajaa pidämme muutaman tunnin lepohetken ja sitten matka jatkuu. Sitten Puola, Tsekki ja Unkari. Vasta näillä main olisi ensimmäisen yöpaikan vuoro. Tätä pohtiessa päätin ottaa autojääkaapin mukaan ja pakata sen täyteen energiajuomaa. 

 

Ryhdyin tekemään listaa matkalle otettavista papereista. Tälle matkalle passi ja lentoliput eivät enää riitäkään. Vakuutusyhtiöltä pitää pyytää kansainvälinen todistus liikennevakuutuksesta (green card), Trafilta rekisteriote ja mikäli auto on luottoyhtiön omistama, vaaditaan lisäksi maastavientivaltakirja. EU-ajokortin pitäisi kelvata kaikissa läpikulkumaissa. Toinen vaihtoehtio olisi hankkia kansainvälinen ajokortti. Lentolippu on lisäksi korvattava lauttalipulla, jotta Helsingistä pääsee Tallinnaan. 

 

Viroa ja muitakin Baltian maita varten auton varustukseen on kuuluttava sammutin, ensiapulaukku ja suojaliivit. Covid 19:n aikana joissakin maissa maskin käyttö on pakollista, joten sellainen pitää olla helposti kiskaistavissa päälle, jos näyttää siltä, että rajavartijat niitä katsastavat.  Tähän liittyen myös käsidesiä pitää matkatavaroista löytyä.  Päätin myös huollattaa auton varmuuden vuoksi ennen matkaa merkkiliikkeessä, vaikka hinta olikin ihan toinen kuin peruskorjaamoilla.

 

Pistin myös tuulilasikameran tilaukseen, koska matkan varrella voi tulla monenlaisia tilanteita eteen. Tällöin videotallenteista saattaa olla hyötyä, koska ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa huonolla kielitaidolla hermostuneessa mielentilassa.  Nyt voi sanoa: ”Let’s watch the video”.

En muista milloin olisi hotellihuoneen oven avaaminen tuottanut näin suurta mielihyvää kuin tänään. Kyseiselle hotellille pääseminen oli suuri seikkailu, koska navigaattori tuntui kierrättävän meitä ympäri ja pitkin Krakovan kaupungin katuja ennen hotellin löytymistä. Tosin tärkeintähän on se, että pääsee perille ja loppujen lopuksi oltiin kuin oltiinkin oikean hotellin pihassa. Yösuihku tuntui sen jälkeen suorastaan autuaalliselta, kun sai pestä väsyneiltä kasvoilta moneen kertaan kuivuneita hikipisaroita, jotka kaikki eivät syntyneet helteen vuoksi.

 

Nuoruusiän seikkailujen jälkeen en olekaan kokeillut 36 tunnin valvomista, mutta nyt sekin tuli tehtyä. Ajotunteja kertyi 27 ensimmäisen vuorokauden aikana eivätkä kaikki mahtuneet edes samaan vuorokauteen. Matka alkoi Ylämyllyn Jyrinkylästä jo puolenpäivän maissa, koska ennen varsinaista matkaa piti käydä mökillä tarkistamassa paikat ja kastelemassa kukat.

 

Varkaudesta ajokaveriksi hyppäsi Albanian Facebook-ryhmistä tutuksi tullut Raimo ja Helsingissä oli tapaaminen Atirdan kanssa, joka lähti oppaaksi toisella autolla. Hänellä oli kokemusta kahdeksalta automatkalta Albaniaan, mikä tuntui hyvin luottamuksen arvoiselta tiedolta ensikertalaisen mielestä. Teimme Atirdan kanssa treffit Länsiterminaalin lähellä sijaitsevaan Verkkokauppa.comin kahvilaan. Istuimme pöytään, jonka yhtä tuolia oli juuri lämmittänyt kuvausryhmälle kahveja hakemassa ollut Renny Harlin.

 

Lautta lähti hieman etuajassa Tallinnaan miltei tyhjänä. Siellä ei siis tarvinnut koronaa juuri pelätä. Laivamatkalla tankkasimme matkaa varten ruokaa ja katselimme Atirdan suunnittelemaa matkareittiä. Ajoimme lautasta ulos puoli yhden maissa yöllä ja varsinainen matka alkoi. Viron, Liettuan ja Latvian halki pääsimme nopeasti aamuun mennessä, koska liikennettä ei yöllä juuri ollut. Ei tarvinnut pelätä hurjia ohituksia, joita Baltiassa on tottunut näkemään. Rajat olivat auki huolimatta koronasta eikä rajatarkastuksiakaan ollut kuin vasta loppumatkalla Serbiassa ja Kosovossa.

 

Seuraavana oli Puola, jonka rajalla rajavartijat katselivat meitä ohiajaessamme. Kukaan ei kuitenkaan hidastanut matkan tekoamme vaatimalla meitä pysähtymään. Rajan jälkeen suunnitelmamme mukaan oli tarkoitus pitää pari tunnin tauko Suwałkissa ja vaikka torkahtaa autossa. Ketään meistä ei kuitenkaan nukuttanut niin paljon, että olisi malttanut torkkua.

 

Atirda joi kahvit ja lähti jatkamaan matkaa. Meitä miehiä nälätti sen verran, että oli pakko lähteä etsimään ruokapaikkaa. Sopiva ja viihtyisä paikka löytyi kaupungin keskustasta, mutta auton parkkeeraus tuotti ongelmia. Emme ymmärtäneet parkkiautomaatin puolankielisiä ohjeistuksia niin paljon, että olisimme heti löytäneet ohjeistuksen englanniksi luottokortilla maksamiseksi eikä meillä ollut myöskään zlotyja. Jouduimme turvautumaan kadulla olleiden työmiehien apuun ja he mielellään auttoivatkin. Saimme parkkimaksun maksettua. Herkullisten pitsojen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaa.

 

Näin alkoi Puolan läpiajo, jossa kuluikin sitten loput perjantaista ja hieman lauantaitakin. Krakova oli tavoitteenamme Slovakian rajan läheisyydessä. Puola oli rekkojen luvattu maa. Paikoitellen niitä tuntui olevan enemmän kuin henkilöautoja. Moottoriteillä sai tuijottaa takapeiliin herkeämättä, mikäli oli kaistan vaihto mielessä. Takaa saattoi nimittäin porhaltaa ohitse kahtasataa luxusautoja tai ainakin niitä tunnettujen saksalaismerkkien edustajia. Viimeaikaisten tutkimustulostenhan mukaan näillä merkeillä ajavat henkilöt eivät omaa niitä mukavimpia luonteenlaatuja. Tosin pienillä ja vanhoillakin autoilla pääsee yllättävän kovaa, minkä myös huomasimme.

 

Yllättäen matkantekomme keskeytyi tunniksi moottoritiellä, koska jossain edessämme oli tapahtunut vakava onnettomuus. Mietimme tietenkin, mikähän meitä hurjasti ohittanut auto mahtoi olla kyseessä. Joka tapauksessa matka-aikataulumme petti ensimmäisen kerran oikein kunnolla ja jumimme loppumattoman pitkässä letkassa niin kauan, kuin poliisit alkoivat ohjata liikennettä pois moottoritieltä. Tässä kiireessä tien ohjaajat eivät olleet huomioineet, että kaikki eivät osanneet takaisin oikealle tielle. Autot tukkivat kaikki lähitienoon tiet uudelleen töytäillessään kukin ties minne suuntaan yrittäessään löytää takaisin moottoritielle. Onnettomuuden tarkka sijaintikaan ei ollut tiedossa, joten sekin hankaloitti tilannetta. Pääsimme lopuksi jatkamaan matkaamme ja edelleen oli hurjia ohituksia. Ihminen ei opi kokemustensakaan kautta varovaisemmaksi.

 

Krakova kuitenkin alkoi lähestyä aamukolmelta ja siihen liittyi toinen seikkailu, johon viittasin jo blogini alussa. Atirda oli jo ehtinyt hieman aikaisemmin paikalle. Pakko ”kateellisena” todeta, että hän ehti loppumatkasta kaikkiin paikkoihin aikaisemmin kuin me, vaikka hän ajoi koko matkan yksin. Navigaattori ohjaili jakierrätti meitä ympäri kaupunkia ja usein tuntui, että tässä me olimme jo käyneet aikaisemminkin. Toisekseen liikennevalosuunnittelija oli antanut meille mahdottoman tehtävän. Miten ehtiä ajamaan vihreässä linjassa. Se ei onnistunut, koska jokaisiin valoihin vaihtui punainen juuri silmiemme edessä. En yksinkertaisesti uskaltanut ajaa tarpeeksi vauhdikkaasti. Krakova on selvästi tarkoitettu ralliautoilijoille.

 

Pitkän kaupunkiajelun jälkeen hotellimme kuitenkin löytyi ja pääsimme ansaitulle yötauolle, jonka osa meistä pystyi tehokkaasti käyttämään hyväkseen. Itse olin saanut kovan pääkivun, että se herätti minut yöllä silloin tällöin. Seitsemäksi oli herättävä hotelliaamiaiselle, jonka syötymme lähdimme jälleen matkaan. Kovin montaa tuntia emme siis ehtineet tässä kohtaa nukkua.

Vieläkin pienoisessa päänsäryssä nousin aamupalalle, mutta sain siihen apuja Atirdalta. Hän oli varustautunut kaikkeen mahdolliseen pakkaamalla mukaan auton takakonttiin maskeja, käsineitä ja myös päänsärkypulveria. Pulverin jälkeen olo olikin mainio huolimatta lyhyistä yöunista.

Matkaan lähdettiin pienoisessa sateessa, joka sitten yltyi ajoittain rankkasateeksikin. Sade ei haitannut, koska tiesimme Albaniassa auringon paistavan. Nyt vain odottelimme, kuinka lämpötila alkaisi nousta mitä lähemmäs päämäärää pääsisimme.

Puolasta lähdimme ennen Atirdaa, mikä osoittautui suureksi virheeksi. Navigaattorimme otti huomaamatta suunnan kohti Tsekkiä, vaikka tarkoitus oli mennä suoraan Unkariin. Kun olimme ajaneet jo tovin ja kilometrejäkin ehti kertyä puolisen sataa, huomasimme menevämme länteen etelän sijasta. Yritimme löytää uuden reitin, mutta siinä vaiheessa kaikki käytössä olevat navigaattorimme jostain syystä tuntuivat sekoavan ja bugittavan eivätkä löytäneet mitään järkevää reittiä.

Siinä vaiheessa Raimo kaivoi vanhan Garminin matkalaukkunsa pohjalta ja se osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Se löysi reitin, mutta Tsekin kautta se väistämättä kulki. Näin ollen saimme uuden valtion läpikulkumaiden listaamme. Tässä vaiheessa Atirda oli jo kaukana Unkarissa. Olisi pitänyt nöyrästi antaa kokeneen kuskin johtaa elämysmatkaamme, mutta eihän se elämä ole reilusta  sadasta kilometristä kiinni. Nielimme häpeämme ja soitimme Atirdalle, että etenemme hieman viiveellä perässä.

Tsekin rajan ohitimme kuten kaikki muutkin rajat tähän asti. Ajoimme suoraan läpi ilman pysäytyksiä. Tsekkiin päätyämme ostimme lähimmältä huoltoasemalta vinjetin eli maksoimme tiemaksun. Jos poliisit pysäyttävät eikä vinjettiä ole tuulilasissa, seurauksena on suuri sakko. Nähtyäni valtavat auringonkukkaviljelmät tiesin heti, mistä lintujen talviruokinnassa käyttämäni linnunsiemenet tulevat. Auringonkukkia kasvatettiin muutamassa seuraavassakin valtiossa, joten ihan varma linnunruoan alkuperämaasta en tietenkään voi olla.

Slovakia ohitettiin hyvin nopeasti lähellä rajaa ajaen Bratislavan ohitse kohti Unkaria, jossa olin käynyt aikaisemminkin. Slovakiassa ja Unkarissa vinjetti on välttämätön hankinta eikä rajamuodollisuuksia ollut kummassakaan. Unkari näytti olevan tuulivoiman luvattu maa. Heti rajan jälkeen oli suuri tuulimyllypuisto, jossa pitkät siivekkeet jauhoivat sähköä. Moottoritiet halkoivat tämän maan ja matka eteni joutuisasti Budapestin ohitse kohti Serbiaa.

Serbian rajalle matkamme tyssähti pitkäksi ajaksi, koska tarkastus oli perusteellista ja jokaisen auton tavaratilan kansi piti avata ja katsoa tarkasti. Viereisen jonon tarkastukset tuntuivat sujuvan selvästi nopeammin kuin meidän, kunnes vanhempi rajamies kävi antamassa ohjeistusta nuorelle rajavalvojalle. Sen jälkeen takaluukku avattiin, mutta nopean vilkaisun jälkeen sai luvan ylittää rajan.

Serbian poliisin epärehellisyydestä olin kuullut kertomuksia, joten siellä ei uskaltanut ylinopeutta ajaa. Ei huvittanut antaa poliisille syitä pysäyttämiseen ja kenties poliisin palkanlisän maksamiseen. Serbian alkuosuus oli kuin suuri Pohjanmaa; todella tasaista ja silmän näkemättömiin maissi- ja auringonkukkapeltoa. Koko Serbian läpi päästiin moottoritietä, josta joutui pientä tullia maksamaan, mutta matka sujui erittäin joutuisasti. Olimme seuraavan vuorokauden puolella pari tuntia, kun jännitimme, mahtaako Kosovon raja olla auki enää siihen kellonaikaan. Tie huononi melkoisesti kunnoltaan ja mutkitteli kylien läpi, joten piti pitää kieli keskellä suuta pimeällä ajaessa. Odottelimme tovin valtiorajaa ennen kuin se yllättäen oli edessämme.

Raimo oli ostanut Suomesta laatutelevision, mikä kiinnitti välittömästi Serbian puoleisen rajamiehen huomion. Raimolta tivattiin kuittia televisiosta. Kun sitä ei heti löytynyt, rajamies kirjoitti pakkauksen kanteen 600 €. Tämä summa olisi pitänyt maksaa, jotta television olisi voinut viedä rajan yli. Raimo ei suostunut maksamaan, jolloin rajamies antoi kynän minulle ja odotti, että olisin tehnyt tarjouksen hinnasta. Onneksi kuitti löytyi sähköpostien joukosta. Rajamies hyvin vastahakoisesti katsoi kuittia, mutta hyväksyi sen, koska muutakaan ei oikein voinut. Televisiota ei joutunut tällä kertaa maksamaan toiseen kertaan, mutta opimme, että kuitit kannattaa olla mukana uusista tavaroista. Jotkut tuotteet näkyvät kiinnostavan enemmän kuin toiset, koska minun jalkalamppuni ei kiinnostanut ollenkaan rajamiestä. Jotain maksuja kuitenkin oli maksettava täälläkin, koska Green card ei ole voimassa Kosovossa. Näin ollen täytyi ostaa autovakuutus rajalta.

Matka jatkui Kosovon halki jälleen moottoriteitä pitkin. Olisiko Suomessakin otettava käyttöön tietullit, jotta saisimme yhtä hyväkuntoisia maanteitä kuin Etelä- ja Keski-Euroopassa on. Yksi tärkeä huomio Kosovossa vieraileville. Roaming kannattaa ehdottomasti sulkea. Kosovossa on huimat datasiirtomaksut. Minä sain vain 25 euron maksun datasiirrosta, vaikka en edes tietoisesti käyttänyt nettiä. Olen kuullut jopa tuhannen euron yllätyslaskuista. Jostain syystä datakattokaan ei välttämättä siellä toimi.

Pian olimme Albanian rajalla, jossa tarkistettiin passit ja kyseltiin, minne olimme menossa. Rajavirkailija toivotti hyvää matkaa ja lähdimme kapuamaan pitkää vuoren rinnettä ylös. Aamu alkoi jo siinä vaiheessa sarastaa erittäin upeissa ja jylhissä vuoristomaisemissa. Sen verran armottomalta maisema näytti turvallisesta autosta käsin, että pohdimme hengissäselviämismahdollisuuksia vuoristossa ilman ruokaa ja juomaa.

Alun perin suunnitelmaamme kuului yöpyminen Kukesissa, mutta teimme pikaisen suunnitelman muutoksen ja ajoimmekin suoraan Tiranaan. Sinne saavuimme puoli kuuden maissa. Söimme aamuauringossa aamiaisen ja lepäilimme muutaman tunnin hotellihuoneessa ennen kuin minä lähdin Vloreen ja Raimo jatkoi matkaa vielä Sarandaan kohti uusia seikkailuja.

Automatka Albaniaan on siis täysin harkittavissa oleva vaihtoehto, mikäli haluaa kokea jotain uutta lentomatkustamisen rinnalla. Aikaa on varattava vähintään kaksi vuorokautta, mikä edellyttää melkoista sissihenkisyyttä ja autolla ajokuntoa sekä istumalihasten kestävyyttä. Suosittelen kahden yön taktiikkaa ja silloinkaan ei ajopäivät ole lyhyitä. Liperin Jyrinkylästä matkaa kertyi rapiat 3600 kilometriä. Tässä suhteessa Etelä-Suomalaiset ovat paremmassa asemassa matkan jäädessä lähes viisisataa kilometriä lyhyemmäksi.

Kirjoitan tätä blogia alkuyöstä hotellin parvekkeella ja kuuntelen samalla rantaan iskevien aaltojen pauhua. Lämpimän tuulen henkäyksen kuiskiessa pohdin, että matka kannatti ja olen iloinen, että uskalsin lähteä.

Tämäkin Albanian matka kääntyi seikkailuksi. Unkari sulki rajansa punaisen luokituksen saaneilta valtioilta Covid 19 tautitapausten vuoksi.

Stressiä kieltämättä aiheutti Albanian loistaminen punaisena kartalla. Tilannetta ei auttanut, vaikka tein Unkarin poliisille läpikulkuanomuksen. Se tuli bumerangina takaisin. Enää ei siis päässytkään samaa reittiä takaisin ja nyt siis on kokeiltava vaihtoehtoista reittiä. 

Ryhdyin tekemään uutta matkasuunnitelmaa ja samalla pelotti, että muutkin maat noudattaisivat Unkarin esimerkkiä. Päätin kokeilla Montenegron, Bosnia-Herzegovinan sekä Kroatian kautta kulkevaa reittiä. Mielessä kävi myös lauttamatka Italiaan ja sieltä sitten autolla eteenpäin. Se olisi kuitenkin pidentänyt matkaa entisestään.

Varmuuden vuoksi pyysin Ateenan suurlähetystöä kirjoittamaan minulle matkustuskirjeen, jossa kehotetaan antamaan minulle läpikulkuoikeus kotimatkallani Suomeen. Sitä dokumenttia ei onneksi tarvinnut odotella pitkään ja se kolahti sähköpostiini miltei välittömästi.

Paluumatka alkoi sunnuntaina kukonlaulun aikaan sananmukaisestikin, koska asuntoni terassilta kuuluu aamuisin naapurista kukon kiekuna. Ostin läheisestä marketista reilusti energiajuomaa mukaan. Reissutunnelmassa oli taas  ripsaus jännitystä ja hyppyä tuntemattomaan mukana. 

Käänsin kotikadulta auton keulan kohti Hani i Hottia, jossa oli Bozhaj:n Albanian ja Montenegron välinen rajanylityspaikka. Ajattelin kuitenkin poiketa nopeasti Shëngjinissä tervehtimässä Atirdaa Petä, johon olin tutustunut Facebookin Albanian ryhmissä. Atirda on tehnyt jo useamman reissun omalla autollaan ja taas sain häneltä hyviä neuvoja matkalleni.

Palatessani Shëngjinistä takaisin päätielle poliisi pysäytti minut, koska olin ajanut väärin tietöiden vuoksi remontissa olevassa risteyksessä. Itse en ollut tästä asiasta ihan samaa mieltä. Ikkunan avattuani poliisi ojensi minua albaniaksi. Kuuntelin nöyrästi ja sitten kysyin: ”Do you speak English?” Poliisi meni hämilleen, koska ei ollut selvästikään katsonut rekisterikilpeäni eikä osannut yhtään englantia. Hän kuitenkin nopeasti kokosi itsensä ja kurkkasi rekisterikilpeä. Sitten hän sanoi hilpeästi: ”Finland!” ja sitten: ”Helsinki, Helsinki!” Minä vastasin, että minulla on pitkä kotimatka, jonka jälkeen hän viittoili eteenpäin. Ymmärsin, että lähtölupa oli saatu.

Albanian puoleinen raja meni heittämällä läpi. Savu pöllähti ikkunasta, kun tupakoiva virkailija pyysi passini ja autoni paperit. Dokumentit pintapuolisesti tarkastettuaan hän antoi luvan lähteä eteenpäin. Montenegron puoleisella rajalla ei matkan jatkaminen ei ollutkaan ihan yksinkertaista. Rajamies soitteli useita puheluita minun jännittäessä, mikä on tuomio. Ei auttanut suurlähetystön matkustuskirjekään: ”Niillä ei tee mitään täällä”. Minä kysäisin puheluiden aikana toiselta rajamieheltä, joka muuten muistutti ihan David Carusoa S.C.I. Miamista: ”Is there some problem?” Hän vastasi Covidin olevan ongelma kaikkialla, mutta lopuksi ylityslupa heltisi ja pääsin jatkamaan matkaa.

Seuraavana oli vuorossa Bosnia Herzegovinan raja Brdonissa. Rajavirkailija laittoi maskin naamalleen ja kehotti minuakin tekemään samoin. Onneksi niitä löytyi vielä autosta. Ensimmäiseksi virkailija tiedusteli negatiivista koronatestiä. Silloin ajattelin, että tähän matka taisi heti alkuun tyssätä, mutta sitten muistin matkustuskirjeen olemassa olon ja annoin sen virkailijalle. Se teki selvästi vaikutuksen ja hän toivotti minulle hyvää matkaa.

Bosnia-Herzegovina alkoi mahtavilla kalliomuodostelmilla ja huimalla serpentiinitiellä vuoren rinnettä alas. Vuoristoihin tykästyneenä olin erittäin vaikuttunut postikorttimaisemista, joita tiestö tarjosi.

Ajelin kauniin ja idyllisen pikku kylän halki, missä ihmiset kävelivät kiireettömästi pitkin kylänraittia. Näin tien varressa Jazzina-nimisen pubin ja ensimmäisenä mieleen tuli, että tässä kylässä ollaan kulttuuritietoisia ja kuunnellaan jazzia livenä kylän omassa olohuoneessa. Hetken perästä näin kyseisen kylän nimikyltin, josta selvisi, että kylän nimi oli Jazzina eli välttämättä kyse ei olekaan jazziin erikoistuneesta pubista.

Seuraavan kylän keskustassa oli patsas, jonka kasvoille joku vitsiniekka oli laittanut suojamaskin. Siitä alkoi elämäni jännittävin autoilukokemus. Tie kapeni pikkuhiljaa jokaisen risteyksen jälkeen. Mietin jo kääntymistä, mutta tie oli kuitenkin asfaltoitu ja vähän väliä tienviitoissa oli opasteet Neumiin. Sinnehän olin matkalla eli en ollut ajanut harhaan. Tie kulki mutkitellen vuoren reunalla siten, että mitään ei nähnyt mutkan toiselle puolen.  Mieleen tuli katsomani videot, joissa autot ajavat juuri vastaavanlaisissa paikoissa toiset renkaat tiellä ja toiset jo jyrkänteellä. Itsepintaisesti jatkoin matkaani tällä yhden kaistan levyisellä tiellä.

Mietin, että minne väistäisin, mikäli autoja tulisi vastaan. Mieleen tuli, että jos tie onkin yhdensuuntainen ja minä ajan väärään suuntaan. Sitten se tapahtui – juuri mutkan kohdalla – paniikkijarrutus ja katsoin peruutuspeiliin. En uskalla peruuttaa eikä myöskään ajaa reunemmas, koska jo sillä hetkellä auton oikean puoleiset renkaat olivat miltei jyrkänteellä. Hieman jo puntti tutisi, mutta onneksi toinen auto jo peruutti. Kuljettaja löysi sisäkurvista pienen levennyksen ja pääsin hänen ohitseen taittamalla sivupeilit auton kylkeä vasten. Silloin tuli mieleen, että jos ei uskalla Benji-hyppyjä tehdä, kannattaa ostaa asunto Albaniasta ja tutustua vuoristoteihin.

Parin vastaan tulleen auton jälkeen tie laskeutui rotkon pohjalle, joka oli savua täynnä. Kulottaja seisoi ylpeännäköisenä tien reunassa ja katseli, kun tuli nieli heinikkoa. Hänellä ilmeisesti oli homma hanskassa, vaikka ruohikko oli rutikuivaa. Hybridi-autoni akut latautuivat viimeistä palkkia myöten täyteen äskeisen huiman laskun aikana, mitä en ollut koskaan aiemmin tapahtunut. Yleensä palkit ovat puolen välin tienoilla. Huolestutti jo, että salamat alkavat sinkoilla takapenkin alta.

Matka jatkui pienen idyllisen kylän läpi, kunnes tie alkoi nousta takaisin vuorelle serpentiininä mutkitellen. Onneksi tie leveni hiukan, koska autoja alkoi tulla vastaan enemmänkin. Ilmeisesti myös heidän navigaattorinsa tulkitsi tämän reitin nopeammaksi kuin rannikkoreitin. Navigaattorin mukaan tiellä olisi voinut ajaa kahdeksaa kymppiä. Ehkä Juha Kankkuselta olisi onnistunut, mutta sääliksi olisi käynyt vastaantulijoita. Ohitukset onnistuivat nipin napin. Silloin sattumalta näin linja-auton laskeutuvan tätä painajaistietä satakunta metriä ylempänä. En olisi mahtunut yhtä aikaa sen kanssa shikaaniin ja siksi etsin tieltä leveimmän kohdan, minkä löysin ja odottelin jännittyneenä. Odotus palkittiin ja viitisen minuutin kuluttua ihmisiä täynnä oleva linja-auto ohitti minut onnellisesti.

Ajoittain epätoivoiselta tuntuneen tieosuuden jälkeen saavuin vihdoin Neumiin, josta sain kulkuluvan Kroatiaan iloiselta rajavirkailijalta pelkkää passia vilauttamalla. Jos olet autoilemassa likipitäen samaa reittiä kuin minä, tarkista, että navisi ohjaa sinut Kroatian rantatielle eikä Bosnian vuoristotielle. Paitsi halutessasi ajoreitiltäsi jännitystä, vatsanpohjan nipistyksiä ja komeita vuoristomaisemia, voisin jopa suositella Bosnian reittiä.

Kroatian läpiajaminen oli hieno kokemus – kilometrien pituisia tunneleita, vehreyttä ja upeita vuoristoja. Ajoittain tuntui, että olisin ajellut Teletappimaassa. Luonnonsuojelijahenkisyyteni heräsi, kun väistelin yliajettuja siilejä. Kuolleita siilejä oli muutaman kilometrin säteellä lukemattomia. Niiden ulkonäkö poikkesi perinteisestä siilistä vaaleammalla värityksellä ja minusta niiden kuonokin näytti erilaiselta. Ajotauon aikana Googlettelin ja löysin selityksen; ne olivat vaeltajasiilejä eli välimeren siilejä.

Valtaosan Kroatian alueesta ajelin erittäin hyväkuntoisia moottoriteitä pitkin. En ollut koskaan ennen tiennyt, että moottoritietkin voivat mutkitella serpentiineinä vuoren rinteitä ylös ja alas. Hintaa moottoriteille tuli yhteensä n. 40 euroa, mikä tuntui minusta varsin kalliilta. Toisaalta hyvästä ja nopeasta tiestä oli kohtuullista maksaakin kauhun kilometrien jälkeen.

Aloin olla Zagrebin lähistöllä ja kello lähenteli jo yhtätoista, kun uni alkoi jo silmiä painaa. Olinhan ajanut jo 15 tuntia melkein yhtä soittoa ja mittariin oli kertynyt noin 1100 kilometriä. Päätin etsiä yöpaikan nimenomaan tien varrelta, vaikka Zagrebissä olisi ollut hotellitarjontaa yllin kyllin. En halunnut lähteä seikkailemaan väsyneenä vieraassa kaupungissa eikä huvittanut mennä syrjään reitiltä.

Ensimmäinen löytämäni tienvarsimotelli oli lopettanut toimintansa, vaikka motellikyltit olivatkin vielä paikoillaan. Toinen tärppäsi, Motel Plitvice – ei mikään luksuspaikka, mutta minulle kelpasi. WC:n valot sytytettyäni näin muutamia vikkeliä pikkuotuksia juoksentelevan piiloon. Luotin kuitenkin siihen, että niitä ei sängystä löydy.

Olin ottanut Vloresta loppupullon halpisviiniä mukaan. Se sopi hyvin tämän motellin tunnelmaan. Hörpin sängyssä viiniä suoraan pullosta, kun  kirjoittelin muutamia rivejä muistiin matkan varrelta.

Unta ei tarvinnut sen jälkeen odotella ja heräsin aamulla aikaisin aamupalalle. Istuin pöytään ja olin alkamassa aterioimaan, kun maskikasvoinen motellin työntekijä saatteli minut kohteliaasti toiseen pöytään. Valitsemani pöytä oli kuulemma liian lähellä toisia ruokailijoita. Toinen ajopäivä oli koittanut.

Toiseen päivään lähdin taas virkeänä ajelemaan. Tavoitteena olla eksymättä kertaakaan hitaille tai vaarallisille tieosuuksille. Sloveniaan pääsi nopsasti Kroatian suunnasta passia näyttämällä. Toisin päin olisikin ollut todella pitkä jono, joka näytti seisovan aivan paikallaan.

Sloveniassa maisemat muuttuivat jo hieman tasaisemmiksi ainakin moottoritieltä katsottuna.  Jos olisi halunnut katsella maisemia, olisi kannattanut kiertää pienempiä teitä. Suomeen oli kuitenkin jo kiire ja siksi valitsin nopeimman reitin. Vinjetti piti muistaa ostaa huoltoasemalta ja nyt sain sen ikkunaan liimattuakin. Tulomatkalla laitoin sen vain ikkunan tiivisteiden väliin. Toivottavasti ei tule postissa sakkolappua, jos automaattilukijat eivät saaneet selvää vinjeteistä.

Sloveniassa ei pitkään mennytkään, kun Itävallan puolelle hurautin. Sinnekin riitti passin näyttäminen ja vinjetin osto. Itävallan läpiajo oli myös pelkkää moottoritietä ja siellä täällä tuulipuistoja. Alkoi jo matkaväsymys painaa, kun vain ajoin enkä jaksanut enää keskittyä maisemiin tai ehkeivät ne kovin kummoisilta moottoriteiltä käsin näyttäneetkään. Uupunut taisin olla, koska en Tšekin rajaa koskaan nähnytkään. En edes nähnyt rajarakennuksia tai muita sellaisia. Yht’ äkkiä vain auton navigaattoriin ilmestyi ilmoitus uuden valtion puolelle siirtymisestä.

Tulomatkalla hankkimani vinjetti oli vielä voimassa kyseisen päivän, koska lyhin voimassaoloaika on 10 päivää. Huvittava ja ihmeellinen seikka oli se, ettei Puolankaan tullia näkynyt rajanylityspaikalla. Tai sitten en mennyt virallisen rajanylityspaikan kautta. Navigaattoria voin siitä syyttää!

Puolan läpiajossa taas oli tekemistä kylliksi, vaikka pelkkiä moottoriteitä taas sain ajaa hurauttaa. Puolan nopeusrajoituksia en vielä oppinut ymmärtämään. Vain silloin tällöin oli kummallisissa paikoissa 70 tai 90 kilometrin rajoituksia, joiden voimassaolo ei loppunut ikinä. Navigaattorin mukaan sai ajaa 130 kilometrin tuntivauhtia. Ilmeisesti nuo hitaammat rajoitukset koskivat rekkoja, joita Puolassa oli todella paljon. Jos joku kokeneempi Euroopan matkaaja lukee tämän, kuulisin mielelläni varmaa tietoa rajoituksista.

Hyvä matkavauhti katkesi kuin seinään erään tietyön kohdalla. Suomessa en ole törmännyt missään sellaisiin tietöihin kuin Puolassa. Vietin melkein tunnin jonossa rekkojen keskellä ennen kuin jono alkoi hitaasti vetää. Puolassa voi siis varautua siihen, että elleivät kolarit keskeytä matkan tekoa niin ainakin tietyöt sen tekevät. Ei siis kannata minuuttiaikataulua itselleen tehdä, koska sen pitäminen on mahdotonta. Tästä syystä en lauttaakaan Tallinnaan varannut etukäteen, vaan vasta matkan varrella Baltiasta.

Ennen Liettuan rajaa oli aika ummistaa silmänsä ja pistää pitkäkseen. Tällä kertaa käytin Booking.comin sovellusta ja ihan tietoisesti etsin huokeita yöpaikkoja matkan varrelta. Tulomatkalla kävimme syömässä noin 30 kilometrin päässä rajasta sijaitsevassa Suwałki-nimisessä kaupungissa ja ajattelin sieltä yöpaikankin etsiä.

Majoituspaikaksi valikoitui Apartamenty-Europejska, jota voin suositella lämmöllä. Erittäin siisti ja hyvässä kunnossa oleva huoneistohotelli, jonka hinta oli hyvin kohtuullinen ja sisälsi monipuolisen aamupalan. Soitin hotellille ja kysyin, pääsenkö vielä sisälle, jos tulen vasta puolenyön jälkeen. Ystävällisen oloinen henkilö kertoi, että vartijalta saa avaimen huoneeseen.

Ongelmaksi nousi hotellin löytyminen. Navigaattori ilmoitti minulle keskellä kiertoliittymää, että olen perillä. Ajoin pari kertaa ympäri ja pysäytin tien poskeen katselemaan karttaa tuloksetta. Sitten avasin sivuikkunan, jotta olisin nähnyt paremmin ympäristöä. Satoi nimittäin melko rankasti. Yllättäen näin tien poskessa pienen kyltin, jossa oli hotellin nimi ja nuoli ulos liittymästä. Hotelli sekä vartija löytyivät. Sain avaimet ja kapusin portaita pari kerrosta ylös hienoon huoneeseen. Tämä päivä oli nyt täysi!

Kilometrejä toiselle päivälle kertyi vain noin tuhatkolmesataa, mikä hieman oudoksuin. Vain kaksi sataa enemmän kuin ensimmäisenä päivänä, vaikka nyt sain ajella oikeastaan kokoajan moottoriteitä. Ilmeisesti tietyö hidasti niin paljon matkantekoa tai sitten loppujen lopuksi vauhdilla ei ole niin suurta merkitystä matka-aikoihin kuin luulla saattaisi. Moni muu asia vaikuttaa lopulliseen matka-aikaan enemmän kuin vauhti.

Ennen nukahtamista kirjoittelin muistiin päivän tapahtumia blogia varten, mutta sitten uni kutsui. Aamusuihkun jälkeen lähdin alakertaan aamupalalle, joka oli hienoin ja monipuolisin, mitä olin nauttinut tämän matkan aikana. Lihaa ja monenlaista pateeta, majoneesia, leipää ja juustoja, mutta myös perinteiset kananmunat ja grillatut makkarat ym. Vatsan sai kunnolla tankata päivän koetuksia varten. Yksi omituinen käytäntö oli kahvin kanssa. Tarjolla oli kuumaa vettä ja suodatinkahvilta näyttäviä puruja purkissa. En keksinyt muutakaan ratkaisua kuin kaadoin kuuman veden kuppiin ja lisäsin reilun lusikallisen puruja. Siitä tuli hyvin nuotiokahvimaista juomaa ilman kiehutusta. Mutta sain juotua ja matka jatkui eteenpäin.

Suwałkista ei ollut pitkä Liettuan rajalle, jonka ohitin ilman pysähdyksiä samoin kuin muutkin Baltian rajat. Huomioni herätti tuulivoimala, jonka roottorit olivat menneet päreiksi. Olisiko jarru pettänyt ja kierrokset kasvaneet liikaa. Mielenkiintoinen huomio oli myös jättiputkimetsä, joka näytti varsin hurjalta. Ilmeisesti taistelu jättiputkia vastaan on Baltiassa miltei hävitty. Nämä kolme maata ohitin sen verran nopeasti, etten valitettavasti edes muista, missä maassa olisi jo todellinen kiire huolehtia tämän tulokaslajin hävittämisestä.

Näin alkoi olla ajourakkaa enää Suomen puolella jäljellä. Sitähän ei kuitenkaan lasketa, koska silloin ollaan jo oikeastaan kotona. Mittariin kertyi tulomatkalla vajaat 3600 kilometriä ja näin on saavutettu urakka päätökseen. En ehkä ole heti uudestaan lähdössä omalla autolla noin pitkälle matkalle, mutta näin todistin, että se on yksinkin mahdollista. Toki ajaminen jonkun toisen kanssa miltei puolittaa matkan rasitukset ja sitä voinkin suositella yksin ajamisen asemesta.

Huikea Albanian matka taas takana. Olen nyt kolmesti käynyt Albaniassa enkä ole vielä kertaakaan ehtinyt tutustumaan nähtävyyksiin. Ensimmäisen kerran kävin vuoden 2019 joulukuussa, toisen kerran 2020 maaliskuussa ja nyt 2020 kesällä. Ensimmäisellä kerralla kylmimpään vuoden aikaan kävin ihastumassa, toisella kerralla tehtiin kaupat asunnosta ja nyt matkustin omalla autolla hoitamaan asunnon asioita kuntoon sekä tekemässä kalustetilauksia. Seuraava kerta tulee lokakuussa 2020, mikäli Covid 19 ei aiheuta esteitä matkustamiselle. Silloin on vuorossa asunnon viimeistely.

Ehkä sen jälkeen on mahdollisuus tutustua lähemmin niihin syihin, joiden vuoksi yleensä matkustetaan Välimeren maihin. Itseasiassa en edes pidä auringon ottamisesta tai rannalla loikoilusta, mutta aamulenkkeily smaragdin vihreän veden äärellä ja vuoristomaisemien katselu antaa kaivattua elämän eliksiiriä ja vitamiineja.

Albanialaisten ystävällisyys ja avuliaisuus on tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Esimerkkejä tästä olen aiemmissa blogeissani jo tuonut esiin useampia, mutta aina vain jaksan yllättyä yhä uudelleen. Pistäydyin rautatarvikeliikkeessä ostamassa maalarinteippiä ja satuin maksaessa kysäisemään myyjältä, mitä lähistöllä olevaa huonekalukauppaa he voisivat suositella. Myyjä mietti hetken ja soitti nopean puhelun. Hän sanoi, että odota viisi minuuttia niin hänen ystävänsä tulee näyttämään tietä.

Hetken kuluttua kauppaan tulikin kaksi naista, jotka pyysivät ajamaan heidän perässään. Ajelimme jonkin tovin pieniä katuja pitkin, kunnes tulimme teollisuushallin piha-alueelle. Menimme portista sisään ja saavuimme puusepän verstaalle. Selvisi, että vanhempi nainen oli puusepän vaimo. Hän valitteli, että puuseppä itse oli matkoilla, mutta hän mielellään esittelee heidän valmistamiaan kalusteita. Tuotteet vaikuttivat erittäin laadukkailta ja olivat paikallisen puusepän tekemiä. Kerroin, mitä tarvitsimme asuntoomme ja sain erittäin hyvän tarjouksen. Tein tilauksen kahdesta lipastosta, jotka he lupasivat toimittaa asuntoon syyskuun loppuun mennessä.

Pakko vielä mainita yksi esimerkki nuorison avuliaisuudesta. Saavuttuani Vloreen pysähdyin tien varteen etsimään Booking.comista yöpaikkaa pariksi ensimmäiseksi yöksi. Löysin kivalta vaikuttavan pikku merenrantahotellin ja Googlen kartat näytti opastavan perille. Mutta päädyinkin ihan eri hotellin pihalle. Vloressa ja ilmeisesti yleisestikin Albaniassa ongelmia tuottaa karttaohjelmille osoitteettomuus, koska ei ole välttämättä talonnumeroita, joiden mukaan suunnistaa.

Hotellin aulasta löytyi muutamia nuoria ihmisiä – en ole varma olivatko he edes hotellin henkilökuntaa. Kerroin heille navigaattorin ohjanneen minut tänne, vaikka olin varannut huoneen hotelli Ambasadorista. He pyysivät minua seuraamaan ja kävelimme reilun kymmenen minuutin matkan jutellen niitä ja näitä. He olivat kiinnostuneita Suomesta ja siitä, miksi oikein olin tullut Albaniaan saakka. Pian olimmekin oikean hotellin kohdalle ja kiittelin heitä avusta ja ystävällisyydestä. Ikään kuin he eivät olisi jo tarpeeksi tehneet, he kysyivät vielä, tarvitsisinko apua hotelliin kirjautumisessa. Uskoin kuitenkin siitä tehtävästä selviytyväni itsekin ja kävelin sisään vastaanottoon.

Toki aina kaikki asiat eivät suju noin mutkattomasti. Joskus kielimuuri saattaa aiheuttaa ongelmia, koska aikuisväestö ei välttämättä osaa kommunikoida englanniksi. Tästä syystä virastoasioiden hoitamiseen saattaisi olla hyötyä tulkista, mutta onneksi usein löytyy viereiseltä tiskiltä englantia osaava virkailija ja asiat hoituvat. Asioiden hoitamiseen ei kannata varata kalenterista minuuttiaikataulua, koska sinut ohjataan yleensä hakemaan toisesta virastosta jokin puuttuva asiakirja ja ehkä joutuu vielä etsimään paikan kopioiden ottamista varten. Asioilla on kuitenkin taipumus selvitä ja ratketa, koska tahtotila on kuitenkin aina myönteinen ja avulias.

Suomeen saavuttuani katsoin parhaaksi viettää jonkin aikaa omaehtoisessa karanteenissa mökillä. Ulkoruokintani päättyi kuitenkin parin sateisen päivän jälkeen, kun sain kutsun tulla kotiin. Vielä muutama päivä kului matkaväsymyksestä toipuessa, mutta onneksi lomani vielä jatkui ja sain suosituksen mukaisen karanteenin vietyä loppuun asti.