Kuka Leila?

Leila Farin

Albaniaan tulin ensimmäisen kerran 2000-luvun alkupuolella hyvän ystäväni Ullan kanssa, ihan vain koska Albania on olemassa. Aikeemme oli tehdä talvinen kiertomatka Balkanilla, ja päämääränä oli viettää joulupäivä Tiranassa.

Koko matkan Sarajevosta Podgorican kautta Albanian pohjoisrajalle saimme kuulla, että ”te tytöt olette sitten varovaisia siellä Albaniassa” ja että ”kello viiden jälkeen te tytöt ette lähde hotellista ulos siellä Albaniassa”. Kiitos näistä opastuksista.  

Aurinko paistoi, oli viileä aamu, kello noin kahdeksan. Näytimme passimme silloisen Serbia-Montenegron rajavartijoille. He katsoivat meitä sanattomina, me katsoimme takaisin. He katselivat peräämme sanattomina kauan aikaa. Tiedän, koska vilkaisin olan yli.

Astelimme ei-kenenkään-maan halki, ja kun lähemmäksi Albanian tarkastusasemaa pääsimme, aloimme hiukan, vain hiukan, epäröidä. Siellä näytti olevan kovin paljon viranomaisia, jotka katsoivat meitä ja etenemistämme. Olimme kahden valtion välissä kahden kansakunnan katseiden ristitulessa.

Albanialaiset asettuivat luotisuoraan riviin poispäin meistä, käänsivät päänsä meitä kohti ja tuijottivat sotilaallisen tiukasti. Minä ja Ulla kävelimme rivin päähän ja vastasimme uhmakkaasti katseisiin. Katsastusta kesti tovin. Sitten rivin viimeinen, nuori sinisilmäinen rajapoliisi taivutti päänsä alas ja lausui valloittavasti hymyillen: ”Welcome to Albania.”

Käsivarresta pitäen meidät talutettiin passintarkastustiskin taakse. Kaikki muut maahantulijat, jotka olivat kuin taikaiskusta ilmaantuneet paikalle, jäivät toiselle puolelle, kuten meidänkin olisi kuulunut. Niin, jostain kumman syystä emme olleet nähneet ketään muuta tulemassa Albaniaan, ja nyt odotustila oli ihmisiä täynnä. Meidät opastettiin istumaan sohvalle, ja kaikkien muiden passit tarkastettiin ensin. Aloimme hiukan, vain hiukan, huolestua. Meidän passit olivat tallessa, voimassa ja aidot, olivathan? Meillä molemmilla oli taskussa myös varta vasten vaihdetut 10 dollaria maahantulomaksua varten. Me istuimme vihreällä sohvalla viiden kuuden albanialaisen rajapoliisin kovien silmien alla, ja odotimme.

”No dollar, euro, euro good.” Rajatarkastajan sormi osoitti seinällä riippuvaa taulukkoa kohdassa ”Finlandë, 10 €”. Turhaan olimme totelleet Lonely Planetin ohjeita. Jäivät taalat taskuihin, matkakassaan tuli kympin vaje. Passimme oli otettu tarkasteltaviksi. Niitä tarkasteltiin pitkän aikaa.
”Why you come to Albania?”
Katsahdimme Ullan kanssa toisiimme; olisiko viisasta kertoa, että ihan muuten vaan, uteliaisuuttamme, koska Albania on salaperäinen ja tuntematon maa, jossa kukaan muu ei ole käynyt?
”Because we have never been to Albania.”
”Yes. Finland is good. Enjoy Albania!”

Vaihtoehtomme jatkaa matkaa olivat yksi pölyinen, punainen mersu. Taksi, meille kerrottiin. Tartuimme tilaisuuteen, kuski tarttui reppuihimme. Seisoimme takakontin edessä, minä vasemmalla, Ulla oikealla, kuski oikeutetusti keskellä. Suoraan silmieni alla lojui pieni kala. Kala lojui takakontin päällä. Minä katsoin kalaa, katsoin kuskia, katsoin kalaa, katsoin kuskia. Kuski katsoi kalaa, Ulla katseli taivaalle. Kului pitkä, ihmetyksestä sakea minuutti. Katsoin vuoroin kalaa ja kuskia, kuski katsoi epäuskoisena kalaa. Ulla katseli itsepäisesti taivaalle. Kuski otti kalasen hyppysiinsä ja katsoi tarkemmin. Minäkin katsoin tarkasti sekä kuskia että pikkuista kalaa. Kuski kohautti harteitaan, heitti kalan olkansa yli, avasi kontin ja nosti reppumme sisään.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että rajapoliisit veivät meidät omalle puolelleen, koska kaikki muut rajanylittäjät olivat miehiä. Albaaniviranomaiset eivät halunneet, että meitä kohtaan tehtäisiin epätoivottuja lähestymisyrityksiä. He jopa viivyttelivät niin kauan, että kaikki miehet olivat jatkaneet matkaansa, ennen kuin meidän passit otettiin tarkastettaviksi.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että albaanien tylyys on useimmiten ujoutta ja kielitaidon puutetta.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että kala oli varmaan tipahtanut linnun nokasta; lähellä on Shkodra-järvi, joka on suurin järvi Balkanin niemimaalla ja sangen rikas eläimistöltään.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että tuo järjenvastainen maaginen minuutti kalan, kuskin ja punaisen mersun kanssa oli Se Ensikosketus, ja sittemmin lankesinkin syvään viha-rakkaussuhteeseen Albanian kanssa. Albania kiistää kaiken ja ennen kaikkea noin mielettömän väitteen.

Jälkeenpäin tapasin meidät tervetulleiksi toivottaneen nuoren poliisin pariinkin otteeseen, kerran jaoimme jopa taksit rajalta Tiranaan. Minä maksoin matkat, kuskit ja poliisi maksoivat lounaan ja kahvit. Halvemminkin olisin perille päässyt, vaan tuskinpa helpommin ja turvallisemmin. Ennen teidemme erkaantumista poliisi katsoi asiakseen tiedustella, mikä vastassa ollut ystäväni oikein oli miehiään ja että oliko tällä kunnialliset aikeet. Viimeisen kerran olen tavannut samaisen poliisin kadulla Tiranassa ihan yllättäen. Kuulin takaani aran ja hiljaisen tervehdyksen hello, Miss Finlanda. Ikävä kyllä, en tullut koskaan kysyneeksi nimeään…

Pääsimme viimein Tiranaan. Kello oli seitsemän illalla. Joulukuussa. Satoi. Oli kylmää. Oli pimeää; ei ihmisiä missään. Ullan Lonely Planetista valokopioima kartta ei kertonut, missä kohtaa kaupunkia olimme, koska paitsi että se ei siihen olisi riittänyt, ei myöskään vain albaniaa puhuva minibussikuski osannut eikä edes halunnut sitä lukea. Missään ei ollut katukilpiä. Aukiolla olimme, edessämme siinsi kostea katu, jonka päässä loisti valo.
”Kello viiden jälkeen te tytöt ette lähde hotellista ulos siellä Albaniassa”.
Juuri näin. Me olimme Tiranassa, kello tikitti aina vaan myöhäisempää tuntia, eikä meillä ollut aavistustakaan sijainnistamme, saati hotellista. Lähdimme valoa kohti.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että minibussi jätti meidät Sheshi Zogu i Zille ja valo loisti Sheshi Skënderbej’llä.

Sheshi Skënderbej’tä ympäröivät ministeriöt. Sitäpä emme ajatelleet, kun aika lailla epätoivoisina, kovin märkinä ja hyvin väsyneinä kompastelimme ainoan näkemämme ihmishahmon tykö. Yövartijan ilme kävi aina vain kauhistuneemmaksi, kun minä ja Ulla kiristimme häntä meidän pelastajaksi.
”Hotel! Hotel! Hotel!”
”OK, OK, OK! Unë nuk flas anglisht!” (En puhu englantia!) Vartija salli meidän astua pieneen aulaan ja kertoi elekielellä hoitavansa asian. Sitten hän puhui puhelimeen.
Odottelimme, taas, aikamme. Mahtoi koko Albania olla yhtä odottamista?
Saapui isokokoinen, kiharatukkainen, kiukkuinen mies.
”What do you girls want?”
Selitimme, että olimme juuri tulleet kaupunkiin, ja että etsimme hotellia, ihan mitä tahansa, mutta halpaa, yömajaa, ja että olemme Suomesta, ja että olimme kaikesta vaivasta kovasti pahoillamme, ja juu, että eksyksissä ollaan. Kertakaikkisesti.
Syviä huokauksia. Minulta ja Ullalta helpotuksesta, koska nyt tuntui, että asia hoituu; yövartijalta helpotuksesta, koska nythän noista pääsisi eroon; kiharatukkaiselta ärtymyksestä. Hän käski meidät isoon, mustaan, sateesta kiiltävään autoon.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että olimme talsineet Talous- ja energiaministeriön yövahdin pakeille. Ehdoton ei ei on mennä sisälle tai edes lähestyä ilman asiallista syytä.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että auton rekisterilaatan perusteella kyytimme kohtuuhintaiseen hotelliin tarjosi Albanian valtio.

Näin minä löysin Albanian.

Olen supisuomalainen ja pohjoissavolainen. Olen opiskellut sanataiteita, valokuvausta, latinaa, maailmankirjallisuutta ja museologiaa; olen Jyväskylän HuK, joka nyttemmin on keskittynyt Albaniaan. Albanian kielen olen oppinut kaduilla, turuilla ja toreilla. Osaan tilata kahvini albaniaksi. Olen kovin kiinnostunut albanialaisesta kommunismista. Liian kiinnostunut, väittävät albaanituttuni, vaikka olen ehdottomasti poliittisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton, vaikka toki antaudun väittelyyn, jos mahdollista.
Olen pienikokoinen, kuumapäinen ja kiihkeä ihminen, joka viihtyy Albaniassa, koska tuntee olevansa siellä kotonaan. Suomalaisuudestani en silti tingi piiruakaan.
Albania ihastuttaa ja vihastuttaa, ja sepä minulle sopii.
Minäkin olen ihastuttavan vihastuttava ja vihastuttavan ihastuttava.
Leila ja Albania: aina joku huti tulee, mutta jokunen helmi korvannee menetyksen.
Sellaisia ovat myös järjestämäni matkat.

Kuvan otti nimettömäksi jäänyt (taas!), ystävällinen poliisimies Bajram Currin Marttyyrien hautausmaalla. 

Kerro kaverille

Tiedustelut ja varaukset


Leila Farin (tmi)
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

etusivu