Albanian historia

Albania.
Pieni Albanian valtio Adrian meren suulla on toisen maailmansodan jälkeen päässyt vapaaksi Italian herruudesta, johon se oli joutunut v. 1939 oltuaan jo sitä ennen suuresti riippuvainen Italiasta. Albania on taloudellisesti jälkeenjäänyt maa, jonka asukkaat (n. 1 milj.) ovat suureksi osaksi säilyttäneet alkukantaiset tapansa, kuten verikoston. Pääkaupunki Tirana (30 000 asukasta).
TIETOJEN KIRJA – yleisteos jatko-opintoja varten
WSOY 1947 II osa 4. painos (Porvoo)

ESIHISTORIA JA ANTIIKKI

Nykyisen Albanian alueelta on löydetty merkkejä asutuksesta neoliittiseltä ajalta sekä pronssi- ja rautakaudelta. Siitä, milloin nämä illyrialaiset muodostivat oman kulttuurinsa, on kolme teoriaa: He saattoivat olla alueen alkuperäisiä asukkaita. Voi olla, että he olivat niiden kansojen mukana, jotka tunkeutuivat Balkanille 1200-luvulla eaa. ja joiden saapuminen johti Kreikassa kukoistaneen mykeneläisen kulttuurin (noin 1500–1100 eaa.) tuhoon. Tai kenties he asettuivat sijoilleen vasta jokunen vuosisata tämän jälkeen.

Illyrialaiset olivat varsinaisesti joukko heimoja, jotka asuttivat Albanian pohjoisosia. Niillä oli yhteinen kieli, sama etninen tausta ja paljon keskinäisiä kiistoja. Eteläosat olivat Epeiroksen maakuntaa ja muiden kreikkalaisten siirtokuntia. Korkyralaiset (nyk. korfulaiset) perustivat korinttilaisten kanssa Epidamnoksen (nyk. Durrës) ja Apollonian (lähellä nyk. Fieriä). He myös laajensivat todellisen kaupungin Butrintista, jonka troijalaisten kerrotaan perustaneen. Naapuriinsa Makedoniaan illyrialaisilla oli vaihteleva suhde. Albanialaiset sanovat, että Aleksanteri Suuren (356–323 eaa.) äiti Olympias oli albaani. Tarkkaan ottaen Olympias oli Epeiroksen molossien heimon kuninkaan tytär.

Eteläiset illyrialaiset heimot tulivat ilmeisen hyvin toimeen naapuriensa kanssa, mutta pohjoiset tekivät etelään jatkuvasti merirosvoretkiä. Siirtokunnat eivät pystyneet näitä torjumaan, vaan turvautuivat ulkopuoliseen apuun, Roomaan. Lyötyään pohjoisen kuningatar Teutan vuonna 228 eaa. roomalaiset alistivat valtaansa kaikki illyrialaiset heimot ja Epeiroksen myös vuoteen 146 eaa. mennessä. Albania nimettiin Illyricumin provinssiksi.

Rooman ote oli rautainen. Klaanit tunnustivat keisarin ylivallan, ja se takasi yleisen rauhan, pax romanan, mikä toi alueelle vaurautta ja vilkastutti kaupankäyntiä. Pitkin Via Egnatiaa, yhtä roomalaisten kuuluisinta tietä, pääsi Dyrrhaciumista (ent. Epidamnoksesta) suoraan valtakunnan itäosiin Byzantioniin saakka.

Dyrrachiumia roomalainen puhuja, kirjailija, poliitikko ja filosofi Marcus Tullius Cicero (106–43 eaa.) sanoi ihastuttavaksi, kun taas runoilija Gaius Valerius Catullus (n.85-n.54 eaa.) piti sitä ”Adrianmeren krouvina”. Kaupungin liepeillä Gaius Julius Caesar (100–44 eaa.) kävi voitokkaan taistelun vastustajaansa Gnaeus Pompeius Magnusta (106–48 eaa.) vastaan, minkä jälkeen hänen onnistui vielä piirittää tätä viikkokausia.

Rooman valtakunta jakaantui vuonna 395, ja Illyricum jakaantui samalla niin, että eteläisestä maakunnasta tuli osa Bysanttia. Siihen mennessä illyrialaiset olivat omaksuneet kristinuskon, ja maakunnan eteläosat seurasivat idänkirkkoa, kun taas pohjoisen länsiroomalaiset alueet tunnustivat paavinvallan.

500-luvulta lähtien alueelle tunkeutui valloittajia yhtenään; slaavit, gootit, hunnit, avaarit, serbit, kroaatit, bulgaarit, jälleen bysanttilaiset… 1200-luvun alussa Albaniaa hallitsi Venetsia, kunnes serbit ottivat maan haltuunsa ja ajoivat sekä länsi- että itäroomalaiset lopullisesti pois.
1385 tulivat ottomaanit.

KESKIAIKA JA OTTOMAANIT

Keskiajalle tultaessa illyrialaisista oli alettu vähitellen käyttää nimitystä Albanoi. On epäselvää, tarkoitettiinko sillä alun perin Keski-Albanian asukkaita vai ehkä jotakin alueelle saapunutta valloittajaheimoa. Nykyajan albaanit katsovat polveutuvansa suoraan illyrialaisista. Pitipä valtaa kuka hyvänsä, albaanit eivät koskaan täysin alistuneet, vaan pitivät kiinni omista tavoistaan ja omasta kielestään. Toisaalta albaaneilla on sanonta ”ku është shpata është feja”, vapaasti suomennettuna ”kenen miekka, sen uskonto”.

Ottomaanien valtakunta alkoi uhata Albanian läänitysherrojen itsemääräämisoikeutta, ja lääninherrat joutuivat antamaan poikansa panttivangeiksi ja kasvatettaviksi Turkin hoviin, missä nämä käännytettiin islamiin. Niin tapahtui myös Gjergj Kastriotin (1405–1468) kohdalla, joka kunnostautui ottomaanien armeijassa niin, että sai lisänimen Skanderbeg Aleksanteri Suuren turkkilaismuotoisen nimen mukaan.

Vuonna 1443, kesken ottomaanien tappiollisen taistelun unkarilaisia ja heidän vapauttajaansa János Hunyadia vastaan, Skanderbeg kokosi miehensä, marssi takaisin kotiin Albaniaan, yhdisti riitaisat klaanit ja murskasi turkkilaiset miehittäjäjoukot. Seuraavat 25 vuotta hän johti albaanien vastarintaa menestyksekkäästi. Skanderbeg kävi avoimeen taisteluun kerran vuodessa ja hävisi niistä vain kaksi. Skanderbegin kuoleman jälkeen klaanit eivät enää pystyneet yhdistämään voimiaan ja pitämään puoliaan. Niinpä maasta tuli täydellisesti osa Ottomaanien valtakuntaa, kun Durrës viimein kukistui 1502.

Albanialaiset ovat sitä mieltä, että heidän itsepintainen vastarintansa pelasti muun Euroopan ottomaanivallalta ja siten islamilaistumiselta. Tässä lie perää. Itse he sen sijaan kääntyivät suhteellisen halukkaasti muslimeiksi. Etenkin sen jälkeen, kun Turkki määräsi ei-muslimit ankaramman veron alaisiksi ja, albaanien järkytykseksi, aseenkantokieltoon. Albaaneilla onkin sanonta "ku është shpata është feja", vapaasti suomennettuna "kenen miekka, sen uskonto". Ottomaanien valta oli kuitenkin jokseenkin nimellinen. Albaniaa hallitsivat lääninherrat, ja heidän keskinäiset erimielisyytensä pitivät maata anarkistisessa tilassa.

ITSENÄINEN ALBANIA

1800-luvun lopun nationalistinen liikehdintä tarttui Albaniaankin, viimeisenä Balkanin alueella. Sen taustalla kummitteli kenties enemmänkin pelko menettää maa-alueensa itsenäisyyttä vaativille naapurimaille kuin herääminen omaan kulttuuriin ja perinteisiin, joskin turkkilaisvallan aikana näitä oli tukahdutettu. Kun Montenegron, Serbian, Kreikan ja Bulgarian muodostama rintama kävi sotaan ottomaanimiehittäjiä vastaan syksyllä 1912, Albania näki tilaisuutensa ja julistautui itsenäiseksi marraskuun 28. päivä. Yhdysvallat, Iso-Britannia, Ranska ja Italia tunnustivat sen 1913 ja määräsivät sille rajat kompromissiratkaisulla; naapurimaat vaativat isoa osaa siitä, minkä Albania puolestaan katsoi kuuluvan itselleen. Saksalainen prinssi Wilhelm zu Wied (1876–1945) asetettiin Albanian kuninkaaksi helmikuussa 1914.

Samana vuonna syksyllä puhkesi I maailmansota. Albanian kuningas jätti paikkansa ja lähti taistelemaan Saksan armeijaan. Käytännössä maata ei hallinnut kukaan, joten sen miehittivät Italia, Serbia, Itävalta-Unkari ja Bulgaria. Vuoden 1920 Pariisin sopimuksessa Albaniaa oltiin jakamassa Italian, Jugoslavian ja Kreikan kesken. Yhdysvaltain väliintulo esti tämän, Albania piti itsenäisyytensä ja se hyväksyttiin Kansainliittoon.

Tiranasta tuli uusi pääkaupunki, kun titteliä siihen asti pitäneen Durrësin sijaitsi strategisesti huonosti Adrianmeren rannalla. Tirana oli myös eripuraisten klaanipäälliköiden kannalta puolueeton valinta. Kaupungin oli perustanut lääninherra Sulejman Pasha Mulleti vuonna 1614. Sinne oli hetimiten rakennettu moskeija, leipomo ja turkkilainen sauna, mutta poliittista merkitystä sillä ei ollut ollut.

Maan poliittinen tilanne oli yhä epävakaa, kunnes Ahmed Zogu, klaanipäällikön poika Keski-Albaniasta, palasi maanpaosta Jugoslaviasta ja kaatoi heikon hallituksen. Hän nimitytti itsensä presidentiksi tammikuussa 1925 ja sai maan kuriin ja järjestykseen, mutta valtio kaipasi kuitenkin kipeästi ulkomaista rahoitusta. Sen taatakseen Zogu käänsi selkänsä entiselle liittolaiselleen Jugoslavialle ja solmi Italian kanssa talous- ja turvallisuussopimuksen.

1928 Zogu julistautui Albanian kuninkaaksi Zog I:ksi väittäen, että se oli edellytys maan poliittiselle tasapainolle. Kuningas vastusti eläimiin kohdistuvaa julmuutta, uudisti koulutusjärjestelmää, aloitti soiden kuivattamisen malarian estämiseksi, pelasi pokeria ja poltti noin 150 savuketta päivässä.

Maailmanlaajuinen lama 1930-luvulla pakotti kuninkaan turvautumaan vielä enemmän Mussolinin (1883–1945) tukeen, joka viljaa vastaan haali entistä enemmän valtaa Albanian hallinnossa. Vaatimus italian kielen pakollisesta opetuksesta kouluissa oli kuninkaalle liikaa, joten hän ryhtyi sitä uhmaaviin toimenpiteisiin. Oli kuitenkin vuosi 1939 ja Italian joukot miehittivät Albanian.

II maailmansota päättyi Albaniassa loppuvuodesta 1944 partisaanien voittoon. Partisaanit olivat sekalainen, mutta sotilaallisesti järjestäytynyt joukko albanialaisia, jotka osin liittoutuneilta saaduin, enimmäkseen viholliselta ryöstetyin varustein taistelivat ensin italialaisia, sitten saksalaisia miehittäjiä vastaan. Vastarintaan yllytti Kansallinen Vapautusliike, jonka takana oli vast’ikään perustettu Albanian Kommunistinen Puolue. Yksi sen johtavista henkilöistä alusta lähtien oli Enver Hoxha (1908–1985).

Heti sodan jälkeen Hoxha alkoi ajaa kommunistista aatetta ja rakentaa Albaniasta kommunismin mallimaata. Tämä tarkoitti sitä, että ensin oli turvattava Kommunistisen Puolueen ja ennen kaikkea Hoxhan henkilökohtainen valta. Sisä- ja ulkopolitiikka määriteltiin puolueen pääsihteerin omien mieltymysten mukaan, ja kaikki vastustus eliminoitiin ankarin menetelmin. Propagandan keinoin Hoxha vakuutti kansansa muun maailman vihamielisyydestä ja kapitalistien kieroista juonista Albanian päänmenoksi. 1970-luvulla viimeinenkin kansainvälinen suhde Kiinaan katkesi ja Albania käpertyi itseensä tyystin.

Uskonnot oli kielletty jo 1967 ja nyt Hoxhan henkilökultti paisutettiin palvonnaksi. Maan turvaksi rakennettiin lukemattomat määrät bunkkereita, koska elettiin jatkuvan hyökkäysuhan alla. Vaara johtui kateudesta, jota "muu maailma tunsi Albanian täydellistä omavaraisuutta ja riippumattomuutta kohtaan". Hoxhan kuolemaa 1985 surtiin suurieleisesti. Kaikki säilytettiin ennallaan, kunnes Itä-Euroopan mullistukset ja varsinkin Romanian Nikolae Ceausescun (1918–1989) kohtalo havahdutti valtaapitävät. Päivänselvää oli, että jotain oli tehtävä. Albanian hallitus pyrki varovaiseen avautumiseen muulle maailmalle ja kansalaisoikeuksien vähittäiseen lisäämiseen.

Hoxhan kuolemaa 1985 surtiin suurieleisesti. Kaikki säilyi ennallaan, kunnes Itä-Euroopan mullistukset ja varsinkin Romanian Nikolae Ceausescun (1918–1989) kohtalo havahdutti valtaapitävät. Päivänselvää oli, että jotain oli tehtävä. Albanian hallitus pyrki varovaiseen avautumiseen muulle maailmalle ja kansalaisoikeuksien vähittäiseen lisäämiseen.

DEMOKRATIA

Kaksi toveria asui Paratiisissa. Kerran he näkivät pilvien välisestä aukosta suoraan alas Helvettiin. Yllättäen ihmiset siellä alhaalla olivatkin onnellisia; he joivat, söivät, tanssivat ja lauloivat kaiken yötä ja päivää. "Miksi emme menisi mukaan?" he kysyivät toisiltaan ja hyppäsivät. Vaan heidät ottikin vastaan valtava Paholainen, joka nappasi heidät atraimeensa ja sysäsi tuleen ja liekkeihin.
"Ei, Ei! Älä polta meitä!" onnettomat toverukset huusivat.
"Tämä on Helvetti! Tulitte tänne ihan itse", jyrisi Paholainen.
"Täällähän piti olla laulua ja tanssia ja ruokaa aina!"
"Hahhahhaa, senkin typerykset! Se oli propagandaosasto!"
– Albanialainen vitsi 1990-luvun alkupuolelta –

Ensimmäiset monipuoluevaalit pidettiin 1991. Sosialistit voittivat ylivoimaisesti, lähinnä uudistuksia pelkäävien talonpoikien kannatuksella, mutta tämä tulos ei tyydyttänyt uudistuksia malttamattomina odottaville albanialaisille. Tuhannet ja taas tuhannet pyrkivät rajan yli Kreikkaan tai meren yli Italiaan. Maa ryhtyi yleislakkoon, ja ruokapulan helpottamiseksi vaadittiin toimenpiteitä. Vaalit uusittiin maaliskuussa 1992, Demokraattinen puolue voitti ja presidentiksi valittiin professori, kardiologi Sali Berisha (1945-).

Albanian tie toimivaan demokratiaan ja kapitalismiin on ollut kivikkoinen. 1997 tuhannet kansalaiset menettivät elinikäiset säästönsä, kun he hyväuskoisesti ja toiveikkaasti olivat sijoittaneet rahansa ns. pyramidiyhtiöihin, jotka sitten romahtivat. Kansa vihastui silmittömästi. Levottomuudet alkoivat Vloran kaupungista ja levisivät ympäri maata. Armeijan asevarastot ryöstettiin ja kaduilla ammuskeltiin. Berisha erosi, hallitus kaatui ja talous kurjistui entisestään. Sosialistit pääsivät jälleen valtaan.

Kesän 2005 parlamenttivaaleissa Demokraattinen puolue vei voiton. Sali Berishasta tuli pääministeri. Demokraattisen puolueen kannattajat olivat niin varmoja voitosta, että riemukas juhlinta Tiranassa alkoi jo ennen kuin tulos oli varmistunut.

Vuotta myöhemmin albanialaisilla oli jälleen aihetta juhlaan. Albania allekirjoitti 13.6.2006 lähentymissopimuksen EU:n kanssa. Ilotulitus oli häikäisevä.

Natoon Albania liittyi 4.4.2009. Sheshi Skanderbeg'lla liehuivat viirit ja liput, herkin ryhmä oli juuri sillä kohtaa, jolla aikoinaan oli ollut 10-metrinen Enver Hoxhan patsas.

Monen albanialaisen mielestä Natoon liittyminen merkitsi samaa kuin että EU:ssa oltaisiin jo porstuan puolella. Näin ei tietenkään ollut eikä ole, vaan Albanialla on taivalta täyttää jäsenyysvaatimukset. Viimeaikaisten (2010–2011) tapahtumain perusteella ainakaan "veljellisistä" EU-naapureista Kreikasta ja Italiasta ei ole esimerkkiä antamaan saati opastamaan.

Kerro kaverille

Tiedustelut ja varaukset


Leila Farin (tmi)
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

historia